sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Osa kaksi, eli se varsinainen osastoralli.

80 000 lukijaa tai kävijää rikki, bileet sille!

Eli asiathan rupes menemään taas vähän heikohkoon suuntaan, niinkun edellisessä julkaisussa kirjotin. Mulla oli suolistotuledus, mikä luultavasti päivystysosaston toimesta, jonne jonon takia jumituin pariks päiväks, ciclosporinin, eli PG lääkkeen (pyoderma gangrenosum, aka pyoderma gangraenosum, joka linkissä oma juttunsa taudista) Sandimmun Neoralin tauottamisen, tai tulehdusarvojen noustua 170 ja kuumeen takia, aktivoi remissiossa olleet haavaumat kipujen lisäksi. Ne taas aktivoiduttuaan tietenkin kipeytyivät myös ajan kanssa kaiken muun lihas- ja nivelkivun lisäksi. Mutta kipuun ei otettu siellä vielä mitään kantaa, annettiin vaan ne perus dropit mitä olin jo valmiiksi syönyt kotona ja siellä se vielä juuri ja juuri riittikin, että sain jopa vielä yhdet yöunetkin suunnilleen nukuttua.

Sitten sain kun sainkin paikan tutulta sisätautien osastolta, mistä olin päässyt Tayssiin viimein vuosi sitten hoitoon, jossa mulle oli heti diagnosoitu tuo kaverin viidessä minuutissa vitsillä googlettama Pyoderma Gangrenosum. Haavat oli melkein täsmälleen saman näkösiä ja kaverin lääkäriystävä oli just ennen sitä puhunut lukeneensa tätä blogia ja kysellyt onko suoli terve, mikä kanssa viittaa PG:n aiheuttajaksi. Ja samaa oma terkan lääkäri oli vuosi sitten epäillyt kanssa diagnoosista kerrottuani, lähettäessään mut osastolle Jyväskylän keskussairaalaan, kun tilanne eskaloitu niin nopeasti haavojen osalta. Mutta kaks päivää Tampereen diagnoosin jälkeen se peruttiin ja kaikki Jyväskylässä tehdyt testit tehtiin uudestaan, lääkäreiden puheissa ja epikriiseissä oli kaikissa täysin ristiriitaista tietoa ja lopulta päädyttiin siihen, että jos se onkin se tupakoinnin laukaisema Buergerin tauti, josta toiset lääkärit olivat täysin varmoja, kun taas toiset tästä Pyodermasta, eli lyhennettynä PG:stä. No niihin oli aika sama lääkitys, paitsi tuo Sandimmuni. Jos diagnoosi olis ollut selkeästi PG, niin tuskin olisivat laittaneet päivystysosastolla sen lääkitystä lisäinfektioiden pelossakaan tauolle. Mutta toisin kävi, kun se oli vaan aina spekulointia epikriiseissä, että myös PG mahdollinen, jonka takia varmuudenvuoksi lääkitys siihenkin. Epikriisi, eli siis lääkäreiden lausunto. Se lienee vielä suomea, mutta jos se on jäänyt jollekkin epäselväksi, minä itse tätä tautia ja siihen liittyvää lääketiedettä ja haavahoitoa seitsemän vuotta harjottaneena alan välillä puhua jo asioista terveelle tallaajalle niinku lääkäri, olettaen, että kaikki ois näistä vissiin latinan kielisistä löpinöistä perillä.

Sielläkin sisätautien osastolla mulla oli vielä omat jalat alla suurimmaks osaks, mutta öisin kävi kivut jo niin järkyttäviks, että se tuntu sitä kun kaikki veri ja neste vartalossa ois ammuttu jalkoihin jos laskin jalat sängyltä alaspäin. Sillon oli jo tilattava jo sorsa, eli kusikuppi sängyn viereen, vaikka sama paineen tunne tuli jalkoihin kun vähänkin koitti pinnistää. Tuskasempaa kusihetkee, en usko että voi olla olemassa. Sitten toisella kierrolla aamulla, kun näin mut ja taudin, tosin ei vielä sillon oikeaa diagnoosia tietävän lääkärin, jonka tiesin mua tulevan hoitamaan, jätin tarkoituksella särkylääkkeiden tilailun mahdollisimman vähäksi, että sekin näkee, miten kipeä oikeesti oon. No se tulikin kauheen kandilauman kanssa huoneeseen, tietenkin odotettua myöhemmin, niin että siinä kiputilassa, odottelun takia, mun hermot ei ollu enään mitenkään kovin rautaset ja se totes et huomaa miten paljon joudut opiaatteja syömään, kun noin tokkurassa olet. Siitä kun kimpoilin, niin että jälkeen päin hävettää, kun selitin et nimenomaan oon ollut ilman lääkkeitä, enkä oo nukkunut paria tunnin pätkää enempää edellisenä yönä, niin voisitko oikeesti pikkuhiljaa konsultoida sitä kipulääkäriä tänne, ennen kun oikeesti otan sen viimesen ysimillisen buranan, niinkun Terhin kanssa ollaan monesti naureskeltu. Johonkin epikriisiin sekin itsetuhoisuus sitten päätyi, vaikka siinä kohti se oli savujen päästelyä korvista mustan huumorin muodossa. Siihen loppu mun kärsivällisyys ja onneks oli oma hätädosetti, missä oli lyhytvaikutteisia contteja, niin huitasin ne naamaan, ettei tarttee oottaa kun hoitaja nopeesti tunnissa käy pikasee kipasemassa lääkettä ja buranan sitten toisen ja panadolin kolmannen tunnin päästä.

No myöhemmin sama, oikeesti mukava ja tuntuu, että ainut aidosti mun arjesta ja jaksamisesta omalla ajallaankin huolehtiva lääkäri tuli sit juttelemaan. Se oli konsultoinut kipulääkäriä, joka ikävä kyllä parhaan kipulääkärin lähdettyä Tampereelle, oli kerran nähnyt mut ja oli tosiaan sanonut vaan, että ottaa ne kaikki aijemmin määrätyt lääkkeet vaan käyttöön. Niillä ois sitten pitänyt pärjätä, Buranaa, Panadolia ja Rivatriliä 2mg aina tarvittaessa, eli käytännössä ruhottavia kipulääkkeeksi oxyjen lisäksi ja illalla 50mg Triptyliä, jonka pitäisi nostaa kipukynnystä, mutta mistä minä en oo kun kivuttomana saanut sen avun, että viikon ne autto aikanaan nukahtamaan ja sit olin jo tottunut niihin. Selitys oli, että koitetaan nyt hoitaa itse tautia, niin jos ne kivut helpottais. Omatkin lääkkeet syöneenä oli pikkusen hermoissa, epätoivossa ja itkussa pitelemistä, kun mää koitan selittää, että kun ne kivut on nyt, eikä sitten, kun keksitte mulle parannus keinon. Sitä jäin sitten nieleskelemään, kun lääkäri selvästi oli puun ja kuoren välissä, niin se sitten livahti siitä pois ja mää tyydyin vaihteeks kohtaloon.

Sit mut tuntien kun tuli viikonloppu, lääkäri kysy et haluanko olla siellä, vai mennä lomalle siks aikaa kotia, kun molemmat tiietään ettei siellä sillon tapahdu mitään, mikä mua auttais, mutta petipaikka jätettäs, että jos jotain tulee, sekä lääkkeet saa sieltä mukaan. Mulla ois ollut Tampereella kontrollikäynti niin se oli sinne soittanu tilanteesta ja kysy, että meenkö mielummin sinne ihan osastolle, mitä en oikein ymmärtänyt mitä se auttaa, että eikö tässä vaan sandimunin lisäks kannattas nostaa kortisonia, niinkun ennenkin ja toivoo ettei haavat, yhen uuden haavan alun lisäksi, leviä lisää ja koittaa saada se kipu kuriin. Ihan ite sain kuulema päättää, vaikka mun päätös oli että jos kävisin vaan siellä ihotautien polilla kontrollissa, niin silti lopputulema oli että ens viikolla sitten Tampereelle tuttuun KI2 osastolle, eli keuhko ja ihotautien, missä kyllä oli osaavaa porukkaa, mutta ihan vaan siksi, että niillä on siellä se moniammatillinen kierto, niin voivat yhessä ottaa kantaa. Epikriisin kun luin, niin jos tällein omalla tavalla jälkeenpäin tulkitsen sen, niin lääkäri päätti, että olin itse päättänyt haluta sinne TAYS:sin osastolle polin sijaan. Ainut toiveikas ajatus oli, että mua seittemän vuotta hoitanu kipulääkäri oli siellä, niin jos edes siihen sit siellä sais avun. Oli edes jotain toivoa kun lähin kotia, tai Saaran kanssa päätettiin mennä porukoille, kun kävely oli jo niin hankalaa, että voin helpommin rullailla tuolilla siellä vähän tilavammassa ympäristössä. Ja pääsin saunomaan, tosin yöllä nukkumisen merkeissä.


Perus iltapäikkärit saunassa..

Menin sunnuntaina illalla takas sairaalaan, että saavat aamulla ottaa verikokeet ja sit olikin seuraavana osotteena Tampereen yliopistollinen sairaala, Tays. Mutta Jyväskylän lääkärin konsultoinnista puhuneena olin vähän hämillään, kun siellä ylilääkäri tyyliin kyseli, että mitäs sää täällä osastolla taas teet. Sitten ne availi haavat ja viimeksi luillaan ne nähneenä hirveesti kehu miten on siistit ja parantuneet, kun sanoin ja koitin näyttää puhelimesta kuvia miten siistit ja melkein ummessa ne vielä muutama päivä sitten oli. Lääkärit vaan jatko kehumista, nuorempia lukuunottamatta, joita asia jopa tuntu kiinnostavan ja oli hiljaa. Mutta päättivät silti, että jään sinne, hoidetaan haavat huomenna ja keskiviikkona on moniammatillinen kierto niin katellaan lisää. Sandimmunit tosiaan oltiin jo Jyväskylässä käsketty heti alottamaan uudestaan, mutta haavojen leviämisestä huolissaan, ettei pienestä uudesta alusta tule uutta luille yltettävää haavaa, koitin kysellä kortisonin pulssihoidosta tai edes nostosta, saamatta mitään kantaa asiaan. Haavat hoidettiin ja kekiviikkona tuli sekalainen seurakunta tuttuja ja vähemmän tuttuja lääkäreitä sanomaan, että Jyväskylän ihotautien polille ja kipupolille on lähete, voit poistua. Sandimmun jatkuu ja kortisonista taas mumistiin, mutta kotiutus papereissa lääkkeissä oli 20mg, eli ei mitään muutosta, kun normaalisti aktivoituessa se nostetaan 40mg, mikä tosin itellekkin on epämiellyttävää, kun turpoo ja aiheuttaa osteoporoosia, eli luukatoa, mikä mulla jo vähän on alkanut.


Perus harmiton haavanalku, nyt jo melkee ummessa.

Soitin sitten kotia ja varamamma, Terhi, onneks toisena pyörätuoliritarina oli tikkana valmis hakemaan. Onneks tuli, kun sillä on sana monesti hallussa, kun ite vielä empii ja lääkäri tuli lähtiessä vielä tuomaan papereita, niin ei tainnut olla varautua semmoseen ristikuullusteluun, kun joutui. Kipuasioista kun tiedusteltiin niin tuli taas vastaan semmonen käsite, että mulla olis joku yliherkkyys, Hyperalgesia, jos muistan termin oikein, elikkä kuulema kipulääkäri oli ollut sitä mieltä, et opiaatit itsessään aiheuttaa mulle kipua. Muistan kyllä käynnillä, kun kerroin että en erota vierotusoireista välttämättä aitoa kipua, mutta että hyperalgesia. Kun lääkäri tosiaan sitten kysy, kuka Terhi on, niin taisin varamammana esitelläkkin, ennen kun naurettiin, että tosi läheinen perhetuttu, kenen kanssa aika paljon yhessä näitä asioita taistellaan eteenpäin. Kun jostain syystä tää kirjaimellisesti on kokoaikasta sotaa, että sais mitään apua, joitain poikkeuksia lukuunottamatta, johon palaan viimesenä.

No kotia päästiin ja melkein heti sattumalta mulla oli siellä ihotautien polilla vanha aika, mutta se oli luomen poisto ja vaikka kiireisenä olivat sanoneet laittavansa Tayssissä lähetteet, niin luomia poistellessa sanoivat että ei täällä mitään ole ja itse asiassa ei meillä haavahoitoa viiteen vuoteen ole ollutkaan. Että ihan putkeen meni, mutta sanoin, että se ei sinänsä ole ongelma, Laukaassa mulla on yksi haavahoitaja, joka on alusta asti näitä hoitanut, niin tietää mitä niille voi ja mitä ei voi tehdä. Yhessä ollaan erehdyksien ja voittojen kautta opittu. Soitin sitten Tayssiin mikä homma, niin ne "kiireellisenä" laitetut lähetteet oli etanapostissa tulossa. Myös sinne kipupolille ja mulla kipulääkkeet osastolla olosta huolimatta oli jo loppumassa ennen aikojaan, kun yksinkertasesti jouduin jo syömään niitä niin paljon, kun enimmillään oli määrätty Tampereen osastoaikana viime talvena. Sen ohjeen mukaan, 60mg aamuin illoin, 40mg kaks kertaa päivässä, ja 80mg lyhytvaikutteisia enimmillään lisäksi. No Tayssihteeri sano, et voi ne toki sähkösestikkin laittaa että ne on heti siellä..? Mitä *ittua, nyt alkaa huumori loppua... lauleskelin. Sanoin että teeppä se ja soitin tunnin päästä kipupolille uudestaan, kun olin sinnekkin tosiaan kerennyt luomenpoiston jälkeen soittamaan ja ihmettelemään samaa asiaa, missä lähetteet. Sit löyty ja koitin saada sen parhaan mentoroimalle lääkärille ajan, joka oli vasta 12pv ekan kerran vapaa, mihin oli sillon aikaa, niin sanoin että laita sit vaan kelle ikinä saat ja se sano jonkun nimen vaan ja kuittasin ja aattelin, että kun se edellinen oli kerran mut nähny ja saanu jo semmosen väärinkäsitys ketjureaktion aikaan, etten saa mitään hoitoa kipuun, niin sama, kuhan ei se. Postissa tuli aika 15pv. Lääkärille jolla olin sen kerran ollut ja kuka koko reaktion tietenkin aloitti. Miten meni noin omasta mielestä?


Näköjää ainut "hyvä" syy hoitaa kipua, kun näkemällä sen näkee. Nähtävästi. Nää vaan sattu ollemaan kivuttomat paitti suihkussa.

Sitten ei enään ollut vaihtoehtoja, en muista oliko neuvo ihan kipupolilta, vai mistä, mutta soitto uskolliselle Laukaan terveysasemalle, jossa jostain todella järkevästä syystä oli lakkautettu oma lääkäri toiminta. Toimiihan se flunssaan, mutta kun on yks ainut lääkäri joka oli perehtynyt tähän mun tautiin, niin se joka ikinen kerta kertoa sairaudesta ihmiselle, jolle oot tullu hoitoon, ei musta kuulosta kovin järkevältä. Mutta päättäjät, onko se nyt joku ylilääkärilautakunta vai kuka ikinä onkaan, varmaan tietää paremmin, kun me ketkä käytetään se 45min aika siihen taudin selittämiseen ja lääkäri tai hoitaja, jos sattuu olemaan kokematon, niin hyvä jos uskoltaa kattoo keskellä säärtä olevia luunpätkiä, millä vielä kesällä kävelin ihan normaalin näkösesti sisään.

No vastannut hoitaja luultavasti ties mun keissistä ja kerroin, että 15pv on kipupoli ja sinne asti pitäs ittesä pystyä pitää elossa, mut kipulääkkeet ei auta ja oon ollu jonku viikon pyörätuolissa, kun lainalapussa lukee, että palautus joulukuussa, niinku olisinkin palauttanut jos kaikki ois mennyt kun piti. Sille päivää ei mitään järkevää saatu enää sovittua, niin se sano soittavansa kohta takas. Seuraavalle päivälle onnistu semmonen, että meen päivystyspotilaana "sattumalta" 9.00 siihen, niin sattumalta entinen oma lääkäri on sit kans siinä ja kattoo tilanteen. Iskä otti sitten aamun vapaata ja vei mut siihen, mutta ei asiaan ollut oikeen muuta ratkasua, kun jäädä osastolle, että katotaan se mun kipulääkkeiden tarve. Aluks sanoin vaan että nostaa ne annokset sinne missä ne on ollu huipussaan, mutta tääkin lääkäri oli lukenut sen edellisen kipulääkäri yliherkkyys spekuloinnin, jonka edellinen ei todellakaan ainostaan mun mielestä, Suomen parhaita, ellei paras kipulääkäri, oli sattunut missaamaan viimeset 7 vuotta. Ja kun jälkeen päin luin uuden kipulääkärin epikriisin, niin se ei tosiaan ollut diagnoosina, vaan nimenomaan spekulointia siitä, kun mulla on tuntoyliherkkyyttä tullut tän sairauden aikana, niin siihen oli ottanut vähän epämääräsesti kantaa. Mutta suostuin sitten jo itku taas kurkussa kivusta jäämään, että kait ne sielläkin voi vaikka puuduttaa jalat yöksi, jos ei muuta keksi, että saan nukuttua yhen yön.

Meni reilu vartti, niin lääkäri tulee takas, etten voikkaan jäädä osastolle, koska joku lääke puuttuu, mikä on mun listalla, niin lähe vaan kotia. Mää en saanu sanaa suusta, lääkäri hävis, otin puhelimen kauniisen käteen, soitin iskälle ja se oli jo Seppälässä, eli lähes Jyväskylän keskustassa, nii hetki äimättiin ja sanoin, että no kysyn sitten saanko taksin ja sehän onnistu. Sitten kun lääkäriä sain taas hihasta kiinni, niin sanoin että mites kun en vaan pärjää noilla lääkkemäärillä ja ne yksinkertasesti on kaikki kohta loppu. Kipuun erikoistuneena, näin oon ymmärtäny eräiltä yksityisiltä sivuilta, oli sitä mieltä, että kun ei mulle oo oikeen opiaatit sillon alkuunkaan auttanut, taudin puhjettua. En ollu oikeen valmistautunu semmoseen kommenttiin nii jäin taas väsyneenä ja kokoajan kipeempänä taas monttu auki miettimään mitä se tarkotti. Tramadol Retardia ja Tramadolia syömään tuplat Suomen käypäsuosituksen mukaan, Temcesic, eli buplenorfiini ei tehonnut ollenkaan, viikon sillä pärjäsin ja vaikka sillon poikanen olin, niin vaaleeta ihokarvaa mulla oli joka paikka täynnä, ettei Norspan laastaritkaan pysyny missään kiinni, enkä niistäkään huomannut mitään apua. Sillon ei ollut vielä haavoja tai näkyvää traumaa, niin ei tajuttu, että ne vaan ei ollut tarpeeks vahvoja lääkkeitä niihin kipuihin. OxyContinia alottaessa mun eka kipulääkäri sano, että tää on vähän kun ampuis kärpästä tykillä ja ekan viikon oksentelinkin niitä ulos, kun en ollut tottunut, mutta sillon oli samat oireet kivullisesti, järkyttävä paine jaloissa. 10mg lääkäri onneks edes suostu nostaa OxyNormia 50mg-60mg päivässä, eli käytännössä kolmesti 20mg, kun se 10mg ei enää auttanut mitään ja vaihto buranan Mobic nimiseen tulehduskipulääkkeeseen, josta kokemuksesta tiesin, että ei tuu auttaa. Kokeilin aikani, eikä auttanu vieläkään, taas menee burana. Koitin vielä sanoo että voihan Saara tuua sitä lääkettä mikä uupuu, mutta se oli jo päätetty, ei selvästi hänen taholta, niin käskin uusimaan reseptit, joka passas ja kuulema taksi voi käyttää apteekissa, joka oli tilattu. No apteekkiin kun pääsin niin ainoastaan, luojan kiitos, se oli kuitenkin OxyNorm, oli uusiutunu, kun reseptejä piti olla pitkä lista ja taksikuski ovella sano, että ei tässä mitää hätää, silti tuli jo sisälle hoputtaa, niinku siitä jotai apua ois ollu. Pääsin kotia 20e köyhempänä, melkeinpä mitään reissusta hyötymättä. Reseptit ois voinu puhelimessa tai netissä uusia ja Saara lääkkeet töistä tullessa napata matkaan. Ja mikä olennaisinta, taaskaan ei osastolla otettu kantaa kortisoniin ja epikriisissä luki että jatkuu 20mg. Tein oman päätöksen ja nostin sen 40mg.


Tääkin reissu ois voinu olla vaan käynti ilman tätä lääkeyliherkkyyshössötystä, josta siteeraan suoraan myöhemmin arvostetulla kipupsykologilla käydessäni häntä silläkin uhalla, että en tiiä saako niin tehä. "Millä argumenteilla se on tämän opiaateista aihutuvan kivun todennut, potilaalle, sinulle, kipuhan on vain kipua". Eli mistä minä sen tiedän mikä just minkäkin kiputuntemuksen aiheuttaa, just niinkun mää sille kipulääkärille selitin, että enhän minä tiedä mikä on vierotusoireiden aiheuttamaa "kipua" ja mikä taudin aiheuttamaa aitoa kipua, Sen vaan tiiän, että viimeks äsken kun koitin nukkua, ennen kun luovutin, mulla oli villalapaset sängyssä kädessä, ennen kun kipulääkkeet autto, kun se lämmin tuntuu edes vähän helpottavan. Olin jo ottamassa koko tästä vyyhdistä potilasasiamieheen yhteyttä, muuta tosiaan soitin eka sisätautien osastolle ja tuttu lääkäri itse tuli hoitajan etsittyä puhelimeen ja tuntui olevan kanssa aidosti hämillään, eräiden hoitajien ja psykologin lisäksi, ettei asiat voi näin mennä ja rupesi hoitamaan asiaa. Niinkun ite sano, hoidetaan tautia, että saadaan kipu pois. Taitaa yli kuukaus olla mennyt, eikä kumpaakaan ole tapahtunut ja ilman omaa päätöstä nostaa se kortisoni, tiedä olisko kohta taas ollut ehkä tällä kertaa Helsingissä hoidettavana ja ihosiirtoja suunnittelemassa. Mutta Laukaan osaston päättävä lääkäri tulee kuulemaan musta, katotaan miten muuten asiat hoituu, kun ens viikolla pääsen sinne kipupolille. Äiti on onneks ainakin lähössä pitämään puolta, jos oon taas ilman unia kipeenä siellä, niin oon ihan heittopussina muuten.

Viikko Laukaasta käynnistä menin takas haavahoitoon, senttejä päivässä kasvanut haava oli Tayssin mitoista kutistunu 3mm, mitä en ollut aluksi uskoa. Sisätautilääkärin soittaessa, kun oli puhunut reumalääkäreiden kanssa, se sano että tiedän varmaan parhaiten ite millä kortisoniannoksella kannattaa millonkin mennä, niinkuin sano muistaakseen haavahoitajakin, mutta kokoajan pitää se niin pienenä kun mahdollista, mistä satun olemaan ihan samaa mieltä. Tammikuussa pääsen vanhan tutun reumahoitajan käynnille ja elämä jatkuu, mutta blogi ei. Ellei kipulääkärissä vielä tapahu jotain käsittämätöntä

80 000 lukijaa riittää mulle, kun siihen ei edes lasketa omia lukuja/käyntejä, muutenhan oisin tietenki tehny jollain bannereilla miljoonia. Varmasti. Eli toisin sanoen mun diagnoosi oli Pyoderma Gangrenosum, unohtamatta Burgerin tautia sanoi yks siihen pinttymän saanut lääkäri, haavojen täydellisestä sopimattomuudesta siihen tautiin huolimatta ja ensimmäisenä PG:n mulle diagnosoineena ja diagnoosin välissä purkaneena. Mutkun tuo varvas! Sehä sivutaa kaiken muun.. Ois ottanu kunnian muiden monen vuoden turhasta tutkimisesta huolimatta luultavasti oli oikeessa ekoina kertoina kun näki. :D Kaikkea hyvää ja voimia vaskuliittien (kiitos facebookin vaskuliitti ryhmä) ja muiden harvinaisten ja vähemmän harvinasten elämää syövien tautien kanssa taistelussa.



Mää koitan käyttää tän vähän ajan, kun saan jotain aikaseks, johonkin hyödyllliseen, jos joskus kirjan sais väsättyä ehkä vähän aiheeseen sivuten tai sit enemmän, mut kuitenni. Jos vois olla vähän noita eläkkeitä sun muita pieniä tienestejä enemmän taloudellisesti hyödyks kun tuo rinsessa masentaa mut tolla kauheella uraputkella, mun surkutellessa kohtaloo. Eihä se nii saa mennä. :P

tiistai 5. joulukuuta 2017

Haluisin kirjottaa jotain kivaa välillä, mutta...

...asioitten totaalista perseilyä joka taholta vaihteeks. Olin jo soittamassa maanantaina potilasasiamiehelle, mutta päätin sitten, kun iltapäivällä oli luomenpoiston tikkien poisto ja haavahoito, että soitan eka sisätautien osaston lääkärille, kuka onneks nyt jälkeenpäin tiiän, vahingossa pisti mut semmoseen paskalinkoon, että ei oo taas vähään aikaan kokenut.

Asiat tosiaan meni jo tilanteeseen nähen hyvin, olin päässy kipupolille ja viimein alotettiin vierotus opiaateista, kun tauti oli remissiossa, että en syö niitä vaan syömisen ilosta vierotusoireisiin ja kipuihin, mihin ilman toleransseja ja viekkareita ois riittänyt sillon tällön lyhytvaikutteiset OxyNormit, että saa kivulta terän katkastua. Perus metadonihoidolla rupesin siis laskemaan lääkitystä ja kivuttomana päivänä riitti et otan pitkävaikutteisen OxyContin vaan aamuin illoin, kun normaalisti se menee neljästi pävässä ja lyhytvaikutteisia 4-6 päälle kipupiikkien tullessa.

No eikö mulla ruennut kivut taas pahenemaan, ei ite haavoissa vaan nivelissä ja mahassa, niin että en kyenny juuri liikkumaan ja olinkin yhtäkkiä munia myöten kipee ja ei maitopurkkia saanu auki. Itekkin mahaa painellessa tunsin, että se on jotain möykkyjä täynnä ja vähän säikähin ettei ne vaan ois imusolmukkeita mitkä on turvoksissa. Kolmantena iltana menin sitten päivystykseen ja maha kuvattiin, niin mulle oli tullu suolistotulehus ja kipulääkkeet ei edes isoimmilla annoksilla mitä oli määrätty auttanut asiaan. Jäin sitten päivystysosastolle, kun sisätaudit oli niin täynnä, oottamaan et sieltä paikka vapautuu. Pari päivää siinä meni, että olin tutun ja turvallisen lääkärin hoidettavana, joka lähetti mut sillon TAYS:iin, kun muut ei sitä "ollu kuullu", tai jotain, että musta yliopistolliseen ois kiva päästä, kun ei tuolla ksshp:ssä tunnu tietotaito riittävän ja ylpeys varsinkin kokeneimmilla lääkäreillä monesti konsultoida oli kait liian iso, tai siltä se vaikuttaa, kun en muuta selitystä keksi. Maha saatiin toimimaan ja se pehmeni parissa päivässä, niin vaikka päivystysosastolla oli lääkäri sitä mieltä, että kun suolen seinät on turvosissa ja tulehusarvot 170, niin se ei oikeen voi olla vaan suolitukos, mutta tää sisätautien tuttu lääkäri oli silti varovasti samaa mieltä, kun oireet rupes kipuja ja haavojen uuelleen aktivoitumista, eli leviämistä lukuun ottamatta helpottamaan, että ehkä se silti vaan oli niin tukossa, kun bakteeriviljelystä ei löytyny mitään ja suolen tähystys oli niin vasta ollut biopsioita myöten niin "nätti ja terveen näkönen". Sehän ei oikeen selitä tulehusarvoja, suolen turvotusta ja montaa muuta asiaa, niinkun haavojen aktivoitumista, mutta lääkärinkin mielestä se vissin ois ollu vähän brutaalia laittaa mut uuteen tähystykseen niin lyhyessä ajassa. Ja oihan joku virus mahollinen ja sekään ei paljon tähystelemällä siitä miksikään muutu. Tultiin siihen tulokeen, että kun mulla oli Tampereella kontrolli, että meen sinne ja siellä miettivät lisää, mutta kipuun jollasta en ollut kokenut, uuteen pieneen haavanalkuun ja vanhoihin leviäviin ei oikein otettu muuta kantaa konsultoinnilla, kun kipulääkäri oli sanonut, että kaikki käytössä olevat vaan käyttöön, pärjätköön niillä. Ja siinähän tää ristiriita alkaa.

Pääsin viikonlopuksi kotilomalle, kun eivät siellä halunneet sen enempää auttaa, vaikka keikuin kipukohtauksen saadessa kirjaimellisesti siinä kiikussa, että vieläkö PYSTYY, kyse ei ollu mistään henkisestä jaksamisesta, vaan siitä, että kestänkö enään hetkeäkään niitä kipuja, vai otanko vaan kaikki lääkkeet kerrallaa, että loppus ne kivut kerrasta, kaikki. Makasin sängyssä, tai yhen yön porukoitten saunan lattialla, missä lähemmäs 40 selssiusta plussaa, kun lämpö autto edes vähän, kusipullo kainalossa, toppahousut jalassa, pipo päässä, hanskat kädessä, että sain yhen yön edes pätkissä nukuttua ja tässä vaiheessa olin jo pyörätuolin orja. Aijemmin, kun haavat näytti tältä..


Rupee heruu. Tai ainakin arpia kuha ruvet lähtee.


...niin oltiin valmiita puuduttaa koko jalat, tai laittaa epiduraalia, mut nyt kun ei mitään NIIN näkyvää, kun että kahessa päivässä tilanne meni tästä..
..eli tervepohjasesta haavasta (kuva vielä vanha, eli oli vielä paremmassa jamassa jo)..

..tähän, ja kun tota putsas liinalla varovasti, niin katetta oli melkein puol senttiä paksulti.


Se kerto jotain kiputilanteesta, kun menin takas osastolle, niin se mun aasin hirnunnalta kuulostava itkuvoivotteluhengitys teki johonkin hoitajaan semmosen vaikututksen, että se toi kerrallaan kysymättä 20mg oxynormia, kun ollaan aina naurettu, että yleensä ne on kun omistaan niitä lääkkeitä tois, kun kyse on kovista särkylääkkeistä ja mulle oli lääkäri määränny 5x10mg, eli sen ois pitäny käytännössä tuua ne eri kerroilla, että Sääntö-Suomi sen sallii. Paljon onnea muuten sille myös. Sen omistaan tuomisen todisti taas se, että toinen hoitaja jossain vaiheessa tätä osastorallia toi 5mg tabletin, mikä on sama kun mulle annettais vauvan peräpuikko näillä toleransseilla. Kirjotanpa toisen pätkän vähän myöhemmin, miten hienosti tää osastoralli sitten meni, eiköhän tässä ollu kerralle ihan tarpeeks luettavaa ja kaottavaa, katottavaa siis.. eli paskasti menee, mutta menköön, liekkö tuo kellekkään yllätys.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Julkasematonta vanhaa angstia.

Pitäis kirjotella jotain uutta, mut ei oikeen tuo runosuoni oo kukkinu, niin aattelin ainakin tän vanhan pätkän julkasta, mitä en joskus viittiny tai jaksanutkaan tehä, kun meno Tampereella menikin vähän masentavan monimutkaseks hyvältä vaikuttaneesta alusta huolimati. Mutta tässä nyt kuitenkin vielä hyvissä fiiliksissä TAYSin vuoteella vuodateltua liibalaabaa:

Hyvää huomenta, päivää, iltaa tai yötä, tai mitä vuorokauden aikaa ikinä vietätkään tätä lukiessa, Formulacastin Alexia tai Vuorisen Juhaa vähän siteeraten (eka Juoppis muuten ilmaiseksi Suplassa äänikirjana), täältä appiukon Mansen työkämpältä. Ollaan perheen kera täällä pääsiäislomaa vietelty ja kohtuullisen tyytyväisillä mielin, kaikesta menneestä paskasta, pahimmista kivuista, isoimmista haavaumista, aikalailla varmasti tulevista tarpeettomista ihonsiirroista, liian myöhään aloitetun hoidon johdosta, pyörätuolin neloskerrokseen ronttaamisesta, ynnämuusta pienestä vaivasta, mitä joku kerkesi mulle saada aikaseksi ennen oikeeseen hoitopaikkaan päästämistä.

Aloitan kumminkin jostain hyvästä, eli Laukaan terveysaseman toiminnasta ja henkilökunnasta. Kiitos luojalle siellä on vielä omatkin aivot ainakin lähes kaikilla käytössä, eikä asiat mene pilkulleen, niin kuin joku elämäänsä kyllästynyt ylilääkäri mahonkikonttoristaan jalat pöydällä käskee. Mutta jos jotain näin seitsemättä vuotta kroonisten haavojen kanssa taistelleena voin omalta kohdalta neuvoa, älkää herranen aika vaihtako Mepilex Boarder laastareita ainakaan täysin Biotainin vastaaviin tuotteisiin, Mepilexiä täälläkin haavahoitoon erikoistuneessa yksikössä käytetään. Biotainin "vastaavia" ei voi edes samassa lauseessa mainita, kun ne ei aluksi tartu millään kiinni, mutta sitten kun ne jämähtää kiinni, niin ne repii koko ihon mukana irrottaessa ja mun kohdalla ärsyttää haavoja vaan entisestään, mikä käytännössä aktivoi haavojen leviämistä uudestaan, niinku näytti käyvän vähän liian perusteellisen haavahoidonkin jälkeenkin. Mutta silti erityisesti kiitos haavahoidolle, uudelle omalle lääkärille ja niille joita hän on mahdollisesti konsultoinut mun sairauteen liittyvistä asioista. Harvemmin, vaikkakin välillä vähän kiireellä, niin kuin lääkäreillä tuntuu tapana olevan, tuntee itseään silti tulleen kuulleeksi yhtä hyvin, vaikka käynnin jälkeen saattoikin välillä tuntua, että sainkohan asiani varmasti tarpeeksi selkeästi kerrottua. Nyt jälkeenpäin tiedän että asiat meni silläkin kiireellä perille. Vielä pakko kiittää reumapolilla uskollisesti mun huolia kuunnelleelle hoitajalle, joka kyllä tietää ketä tarkoitan jos tämän joskus lukee.

Sitten "vähän" risuja, edellistä hoitavaa tahoa kohtaan. En tiedä oliko kyseessä ego, joka ei antanut periksi, kun ei diagnoosia edes enään harkittu, vaikka sähköpostiin laitoinkin ihan lääkäreiden Duodecim aikakauslehden artikkelin yhdestä sairaudesta, jonka teksti olis voinut olla suoraan mun epikriisistä, haavojen synty, reagointi kortisoniannoksen laskemiseen jne., suoraan sanoen kaikki mitä sairaudesta kerrottiin, tuntui vaan täsmäävän mun taudinkuvaan. Jonka kuitenkin ennemmin kuulema tällä kertaa saattoi aktivoida sairauden vaikka tupakinsavun leijuessa sattumalta nenään jonkun ohikulkiessa, pikkusen tällein kärjistetysti. Siitä kun olisi saanut varmaan mukavan oman artikkelin johonkin hemmetin tärkeään lääkärilehden sivupalstaan. Se vaan vähän soti vastaan vajaan vuoden tauon jälkeisen tupakointini uudelleen aloitusta, kun masennuin ja en yksinkertaisesti siinä vaiheessa välittänyt tuon taivaallista, elänkö vai en, joka kertoo jotain mun silloisesta motivaatiosta olla vielä polttamatta ja Kineretin pienistä haittavaikutuksista, kun en yksinkertasesti vaan ole kovin masentuvaa tyyppiä. Nyt se tietenkin ärsyttää yli kaiken, kun en vaan ollut polttamatta! Silti kummasti se "normaali" tupakoinnin määrä ei aktivoinut tautia koko pahimpana masennuskautenakaan, jota olen ikinä kokenut. Se kertoo jotain mun sen hetkisestä ajatusmaailmasta, kun olevinaan tupakalla käynti oli Peetun lisäksi melkein ainut "hyvä" syy nousta sohvalta ja käydä edes pyörähtämässä pihalla.

Samainen lääkäri, jos en aivan väärin muista, sanoi myös aikanaan, kun sairaus/haavat aktivoituivat seitsemän kuukauden lakon jälkeen, että hän ei usko kyseiseen Buergerin tautiin, mutta kehotti silti olemaan polttamatta, ettei muut lääkärit enää takerru siihen diagnoosiin. Silloin sain kinerettiä osastojakson ja kaikkien muiden hoitojen jälkeen. Uudet koepalat kun sulki taas pois suoranaisen vaskuliitin, jos olen oikein ymmärtänyt, kun tästäkin lääkäreiltä saan/sain vieläkin ristiriitaisia vastauksia ja erinäköisiä kommentteja. Ei vaan, kyllä siitä taidetaan nyt kuitenkin olla jo aika varmoja. Silti lääkärin vastaus oli taas, "aloita se Kineret, paranee haavat nopeammin", vaikka hän jo aivan varmasti tiesi, etten tule sitä aloittamaan, niin hänellä olikin valmiiksi ässä hihassa. Muutenkin kaikki muut mun tilannetta seuranneet ovat mun kanssa samaa mieltä, että aikaisemmin haavat parantunut aivan yhtä nopeasti ilman koko lääkettä, kunhan leviäminen on saatu, luultavasti aina sen jättikortisoniannoksen suoneen laittamalla pysähtymään. Ässänä toiseksi vaihtoehdoksi sain heti sen jonkun kihtilääkkeen, kun ties kuinka monennen kerran sanoin etten kinerettiä ala piikittämään. Kuulemma tämä kihtilääke ehkä ajaisi saman asian, mutta menisi suun kautta, eikä joka päivä pistämällä mahaan. Ja vaskuliitin pois jäämisen jälkeen, jos se nyt tosissaan on poissulettu, kas kummaa, Hampurilaistauti olikin taas kyseisen minusta vastaavan ja päätökset tehneen lääkärinkin ainoa haavojen aiheuttaja, ainakin epikriisien mukaan. Mutta syyttäkööt vaan mua skeptiseksi, kun joka toinen päivä se ei ole mahdollinen ja taas joka toinen päivä se ei mikään muu voi missään nimessä olla.


Se pahamaineinen kihtilääke.

Silti mun hoidosta vastaavana, eli oletettavasti eniten minuun perehtyneenä lääkärinä luulis, että muistaisi ensimmäisten sääriin tulleiden haavojen aktivoitumisen alkaneen frisbeegolfreissulla Laajavuoressa, eikä nämä viimeisimmät, jotka tulivat parin päivän moottorikelkan rassailun jälkeen. Uusimmassa epikriisissä silti luki kutakuinkin näin: "Uusimmat haavaumat syntyivät frisbeegolf reissun jälkeen." Ei ehkä silti tulis mullekkaan mieleen Tammikuussa lähteä nakkelemaan frisbeetä tai ainakaan Laajavuorta kävelemään samalla ympäri, kun itse yhdistän aina kylmän ja fyysisen rasituksen haavaumien aiheuttajaksi. Ainakin olen yrittäny oppia kerrasta jos haavoja tulee, etten tekis samaa virhettä uudestaan. Jossakin postauksessa kehuin miten kipupsykologin keräämän moniammatillisen tapaamisen jälkeen oli moneen vuoteen sellainen olo kyseiseltä polilta lähtiessä, että tuli kuulluksi ja jopa naureskeltiin ihan niitä näitä, niin nyt jälkeen päin en tiedä mitä kauppalistaa lääkäri on siinä kohtaa miettinnyt, kun on tuon frisbeegolffin yhtäkkiä keksinyt sanella sinne epikriisiin, niin kuin se olis uusi asia. Jälkeenpäin koko käynnistä ei tainnutkaan jäädä mulle käteen, kun varmistettu tieto nolossa kelkkaseikkailussa murtuneesta kylkiluusta.

Mutta sitten alkoikin vyyhti purkaantumaan aika vaudilla. Pieni varoitus jatkossa tulevista kuvista tottumattomimmille.. Eka Saaran töissä kiinnostuttiin tästä blogista, sairaudesta tai jostain muusta syystä tätä luettiin ja Saaran työkaveri (etten ole kohta oikeudessa, niin en nimiä tms. viitsi paljoa kirjotella, mut kaikki tietää kenelle oon ison kiitoksen velkaa) kertoi tästä blogista yhdelle kaverilleen, joka sattui olemaan lääkäri ja hänkin kiinnostui tapauksesta.
 Sille oli ekana tullut mieleen, onko multa tutkittu suolistotaudit, jotka monesti aiheuttaa vastaavan tyylisiä haavaumia ja saattaa olla suhteellisen oireettomia muuten. Pahoinvointia ja oksenteluahan mulla on pitkin sairautta ollut paljon ja maha on kokoajan kovana, mitä olen pitänyt vaan oxycodonen haittavaikutuksena, mutta sekin rupes toimimaan huomattavasti paremmin, kun kortisoni annos nostettiin haavojen myötä, niin ei tuntunut yhtään pöllömmältä teorialta, vaikka muuten kaapeli perämoottorissa ei ideana ehkä ollu mukavimpia ajatuksia, mutta kaikkiin muihin tutkimuksiin nähen, tuskin se edes menee kärkeen, aattelin..

Samoihin aikoihin kostin Käpylle, yhelle mun tukipilareista, muistaakseni yhden vatsapin yllärivideon, millä se säikäytti mut ja järkytti Saaran pahanpäiväsesti, luojalle kiitos et Peetu ei ollu kattomassa tai kuulemassa "rallivideoo", kun se muuttu vähän kesken pätkän ja äänet oli tietenki puhelimessa nupit kaakossa. Nyt voi sanoo, että se oli etäisesti ennevideo, mitä tuleva oli tuova tullessan. :D Huonsta huumorista huolimatta, se on lukemattomat kerrat ollut se mun olkapää, kun mulla on meinannut keikata kuppi nurin tän sairauden ja millon minkäkin tilanteen takia. Laitoin vaan kesysti jonkun tosi hemaisevan etovan kuvan sille WhatsAppiin haavoista, kun se ei kauheesti huvikseen tykkää noita haavakuvia katella. Kohta se oli kuitenkin katellut googlesta vastaavia kuvia ja ensimmäisen kerran tuli esille diagnoosi PG, eli Pyoderma Gangrenosum tai Pyoderma Gangraenosum. Taidettiin naureskella, että sehän se on oltava. Sitten joku päivä siitä rupesin lukemaan artikkeleita ja taudinkuvaa kyseisestä sairaudesta, niin ekan kerran ei kertaakaan pistänyt mikään silmään, mikä ei täsmäis tai suoraan sulkis koko diagnoosin multa pois. Kaiken hyvän lisäks nivelreuma tai -oireet oli mahdollisia laukasevia tekijöitä, niinku mulla taudin ensioireina oli ja kaiken "hyvän" lisäks suolistosairaudet toisena aiheuttajana, mutta myös 30-50% sairastaa sitä ilman mitään ilmeisiä liittännäissairautta, joka sen olisi voinut aiheuttaa. Myös se toistui monesti, että ennen diagnoosin varmistumista, haavaumia pidettiin todella useasti vaskuliittina, niin kuin mulla usean vuoden, aina uusimpiin koepaloihin asti. Kruununa kattavin tutkimus oli tehty Tampereen Yliopistollisessa sairaalalssa, johon olin vuosia koittanut päästä tutkimuksiin, kun diagnoosit rupesivat kumoutumaan ja toistumaan uudestaan, mutta jostain syystä mua "väkisillä" pidettiin Jyväskylän keskussairaalassa "hoidettavana".


Tilanne oli tosi pitkään tämä, ennen kun käsky kävi, että kortisonia alaspäin ja kolkisiinia, kihtilääkettä siis reumapolilta metsästämään, kun se oli vielä kaiken hyvän lisäksi joku vähän kalliimpi lääke, mikä piti erikoisluvalla hommata polin kautta. Asiaa olisi auttanut/nopeuttanut jos joku olis suostunut vastaavan lukuisiin soittopyyntöihin, joita sihteeri aina kehui jättäneensä. Päivänkin kertoi monesti, millon joku soittaa, mutta eipä mitään kuulunut.

Ja varmasti hyvästä syystä sitä alettiin laskemaan, siis kortisoniannosta, vielä kun haavat oli aktiiviset, niin saatiin sekin ekan kerran todistettua, että sama haava teki uutta nekroosia. Tulipahan sekin koitettua, niin sai lisää tukea PG diagnoosille ja että kipua on aina olemassa kovempaakin, vaikka luulin jo katon tulleen aikoja sitten vastaan.
Lähtötilannekkaan osastolle päästyäni ei tieten mikään ihanteellinen ollut, kun kortisonia ei jostain pätevästä syystä laitettu suoneen rauhottamaan leviämistä heti alkuvaiheessa, niinku aijemmin, heti kun haavoja on tullut.









Kun olin lukenut taudista kaiken mahdollisen, kerroin siitä omalle lääkärille, joka käsittääkseni mun haavojen harvinaisuuden ymmärtäen, tuntui heti ottavan selvää enemmänkin kyseisestä sairaudesta. Saara oli jo verrattaenkin tosi huolissaan mun yöllisistä itkuhuutokipukohtauksista ja varmaan vähän myös, ettei joudu lakanapyykille, jos en pääsekkään ollenkaan ajoissa aamutortulle, niin pistin tosiaan sähköpostilla Tampereella kirjotetun artikkelin tälle mun terveydenlankoja käsissään pitelevälle lääkärille uudesta, meistä kaikista lähipiirissä osuvimmasta diagnoosista mitä voi olla. Samanlailla olin aijemmin laittanut kuvia yms. haavojen etenemisestä ja jos jotain kysyttävää oli tullut vastaan, kun hän ei tosiaan ollut koko haavojen ilmestymisen aikana kun kerran ottanut mut vastaan ihan haavojen alkutekiöissä, eikä sillonkaan edes katsonut haavoja kun kuvista, mitkä Laukaan haavahoitajat oli edellisellä hoitokerralla ottanut. Yleensä vastaus oli ollut jollakin tavalla rohkaiseva, esim. että hyvä että käännät kaikki kivet, kyllä tästä vielä selvitään tms. ja kyseistä lääkäriä ei oikein muuten tahtonut saada kiinni kun maililla, mutta tällä kertaa vastaus oli vaan tyyliin: "Laske kortisonia ja hae ne lääkkeet hoitajilta!" jolla luultavasti tarkoitti Kinerettiä tai kihtilääkettä. Eikä siinä mitään, haavat oli jo niin pahat, että olin valmis sitä kihtilääkettä koittamaan, mutta olin jo viikon soitellut reumapolille ja koittanut saada soittopyyntöä läpi hoitajille asti ja sihteeri oli sen moneen kertaan merkannut kuulemma sinne, mutta vasta kun kerroin kuka lääkäri muhun oli yhteydessä, niin tais jo samana päivänä kun joku oudompi hoitaja soittaa, että heillä on koulutus, niin ei ole hirveästi kerennyt vastailemaan soittopyyntöihin, mutta heti ensi viikolla saisin lääkkeet. No minähän sitten tiputin 40mg-35mg kortisonin, niinku käsky kävi, niin pari päivää sen jälkeen oli haavahoitoaika, mihin oma lääkärikin tuli katsomaan, mitä haavoille kuulu. Nehän oli levinnyt ihan käsiin ja siltä seisomalta melkein lähdin sitten päivystykseen reumaprohveessoreilta enää mitään kyselemättä. Terkan lääkäri vielä huikkas ovella mennessään, että kyllähän tuo siltä taudilta vaikuttaa.

Sekin oli jo mulle paljon, että sain varmistuksen et joku edes kuuntelee mitä mää siellä lääkärissä höpötän. Kieltämättä kun seitsemättä vuotta on opiskellut sitä yhtä ja samaa sairautta, toki myös siinä sivussa ne kaikki väärät diagnoosit, niin luulis että sillä olis useammallekkin lääkärille jotain painoarvoa, mikä se oma kokemus asiasta on. Sen verran alkaa kuitenkin ihmisillä olla lähdetietoa, että tekis mieli sanoa muutamalle lääkärille et KVG! (Vanhuksille tiedoksi, vähä niinku omg tai lol, mut Kato Vittu Guuglesta!). Harvempi nykyään etsii itelleen diagnoosia suomi24:sen tai vauva.fi:n foorumeilta. Jos etsii, niin sen varmaan osaa lääkäri arvioida naamatusten, että tuo ei nyt käy ihan täysillä.. niinkun musta on aika usein tuntunut, että lääkäri ajattelee. Kummasti täällä Tampereella tai Laukaassa en ole silti saanut sitä tunnetta.

Kävin kämpiltä koneen ja jotain pakollista viihdykeroinaa ja ajelin päivystykseen. Siellä mulle tuikattiin kanyyli käteen, 80mg kortisonia suoneen ja pistettiin sisätautien osastolle, missä onneks oli vastassa mun haavat ennestään tunteva lääkäri. Vaikkei tämäkään lääkäri vielä ottanu mun käsityksen mukaan kovin tosissaan PG diagnoosia, vaikka siitä oma lääkäri olikin erikseen lähetteessä maininnut, hoito ja lääkitys silti onneksi meni lähes kun oppikirjan mukaan, eli 1g (1000mg) kortisonia "pulssihoitona" kolmena päivänä, mikä hetkeks rauhotti haavojen tilanteen ja sai, niinku haavahoitaja sano, betoninkovan haavakatteen pehmenemään niin, että kate oli kun merilevää haavoja suihkuttaessa, kun se hylly veden mukaan.


Leväkatetta.

Haavat kun rauhottu, niin sisätautien lääkäri ei nähnyt mitään syytä, miks en vois kotia mennä, kunhan tuun takas jos tuntuu siltä että rupeaa pukkaamaan jonkunlaista infektiota, kun kortisonihan vie elimistön puolustuskyvyn, eli immuunijärjestelmä ei enää toimi normaalisti. Seuraavalle päivälle olikin jo haavahoito Laukaassa ja oltiin varmaan haavahoitajan kanssa yhtä innoissaan, kun haavojen kate (tuo keltanen mönjä joka sinne ei kuulu) lähti niin hyvin irti. Siinä meni aikaa, mutta haavat lähti tosi puhtaiksi. Sanoisinko että vähän liiankin puhtaiksi, kun ton yhden lihaksen faskiat, eli "kiinnikkeet" oli muuttunut tommosiksi leväkatteiksi, mikä on tosin mun ihan oma keksimä sana tolle mönjälle, niin se koko lihas tosiaan pullahti paikaltaan, kun sen putsaili.

Kate söi faskiat ja pullautti kauniisti lihaksen jalasta ulos. Siinä se aikansa heilu kun silmä, ennen kun tuli kokonaan pihalle, mitä nyt tuosta aukosta mahtu. Luulin että tää olis paha juttu, kun tuntui ja näytti niin pahalle, mutta mitä vielä, täähän oli ihan pikku pipi, nyt kun ajattelee.