perjantai 30. lokakuuta 2015

Ihofukinpoli ja vähän lääkkeistä vielä. Pt2.

Täten jatkamme stooria kerrankin suoraan aiheesta. Sisätautien osastolla olin kuullu jo varmaan 10 kertaa et "enpä oo kyllä koskaan tollasia nähny" ja samahan se jatku ihtautien poliklinikalla. Sit vaikka kuinka monta kertaa se kirotun Bürgerin tauti diagnoosi on purettu, niin silti lääkäri sano että onhan tässä vielä tosiaan sekin mahdollisuus. Silti se ei oo ikinä nähny vastaavaa, ja ite oon nähny jo guuglettamalla ainaki 100 kuvaa Burgerin taudista. En tiiä missä sen lääkärin varpaat kasvaa, mut jos mulla on säärissä kuolioita ja reisissä purppuraa ja ainut yhistävä tekijä siihen tautiin on amputoitu varvas vuosia sitten, joka alko purppuralla ja veren sakkautumisella kylmässä, niin ei silläkään ihan joka muro enää kupissa killu. Sillä varjoainekuvalla ne tosiaan kans on selittäny sitä epäilystä, mutta siitäkin kuulin että se on ihan luonnollista et jos veri ei kierrä tai siis pääse suonessa eteenpäin, niin suonet hakee uutta reittiä ja menee sykkyrälle, eli korikkiruuville, niinkun lääkärit sanoo hienosti epikriisissä, mikä ois voinu viitata kans Buergerin tautiin. Siis nämä korkkiruuviverisuonet. Olin sillä hetkellä ollu täysin polttamatta muistaakseen 7kk ja tauti rehottaa pahempana kun koskaan, niin selitys oli et "tupakillahan voi olla pitkäaikasia haittavaikutuksia". No tottakai sillä on, mut tuskin se savun häkä sieltä keuhkosta puolen vuoden päästä pöllähtää verisuoneen ja tukkii jalat kahdeksasta kohtaa kuolioon. Käyn työntää burgerintaudin sen.. no joo, nätti sää tänään. Sit tuli vielä patologilta se lausunto, että vahvasti vaikuttas vaskuliitilta, niin sit tuli vasta ihopolilta lausunto kotia että tämä ei varmaan olekkaan burgerin tauti tai polyarteritis nodosa vaan jokin ainakin vielä toistaiseksi tuntematon vaskuliitti sairaus. Tutkimukset siirtyvät sisätautinen päiväsairaalaan, toistaiseksi ei aiheuta meillä jatkossa kontrollikäyntejä.

Ei sillein yhtään meinaa mennä tunteisiin tuo, kun sit vasta kun lopetin niin meni viikko ja ne löys jotain mikä melkein on jo diagnoosiin verrattavaa tietoo. Sen verran osaan sanoo vertaistukiryhmäläisen ansiosta että se on kylmä ja liikunnan jälkeinen turvotus mikä sakkaa mun veren ja aiheuttaa nuo kuoliot. Sen verran usein menny just sen kaavan mukaan. Mutta että mikä sen turvotuken ja kylmällä sakkaantumisen? Ekana 2011 kesällä Venetsiassa käveltiin koko paikka ympäri, mulla oli suomalaisittain (en voinu käyttää kenkiä varvaskipujen takia) sukat ja varvassandaalit, kuolio, loppujen lopuks amputointi. 2013 Keväällä just vaihtunu sortsikelit, oltiin Käpyn kans alettu frisbee golffaa ja kierrettiin ekaa kertaa koko Laajavuori, sääriin ekat kuoliot. 2015 loppukesä, purin kolmepäivää autoo, eli työskentelin aamusta iltaan jalkojen päällä shortsit jalassa tai jotkut kollarit, jalat turpos yhtäkkiä ja sillon jo ties että viikon sisään mennään vaikka kuin lepäisin. Ei muuta kun venailemaan oikeeta hetkee lähtee päivystykseen, että kerrankin koepalat onnistuis.

Ainut hyvä asia oli, kun kävin ihopolilla, niin mun jalat oli ehkä tuplat normaalia paksummat niin näytin ja painoin sormen kuvan ihoon kun se jäi sillein uppeluksiin siihen siististi. Yks hoitaja kimpos että "elä herranjumala ettei se iho repee siitäkin" ja sit ne käski rueta kietomaan mun jalat puristussiteisiin. Aijemmi oon nimenomaan leikannu sukistakin resorit pois et veri pääsis kiertää varpaissa asti paremmin ja ettei sattuis muutenkin kipeisiin jalkoihin. Sit oon käyttäny mahollisimman löysiä kenkiä tai reinoja. Siitä asti ollu päivisin, kun oon yläällä, tai varsinkin jos kävelen tai touhuan jotain fyysisempää, niitä käyttäny ja haavat rupes paranee paljon nopeemmin kun aikasemmalla kerralla, kun en saanu oikeen mitään ohjeita, vaan tyyliin tee niinkun parhaimmalta tuntuu. Varmaan kipua aatellut. Se vaan kun tuo siteiden laittaminen sattuu, mutta kun ne on paikallaan niin ne ennemmin auttaa siihen yleiseen lihassärkyyn.

Että tässä sitä ollaan, oispa joku pätevä lääkäri, kenelle ois tullu samanlainen joskus vastaan, eipä tota paljon ton tarkemmin voi kertoo mikä johtaa mihin. Nivelet, lihakset, niskat, pää, kaikki paikat kipeenä ilman lääkkeitä, tuskin hengissä ilman. Jos ei muuten nii oiskai sitä sen verran hulluks tullu tai sen verran fiksu ollu että lopettanu ite kärsimyksesä, mut onneks on edes jollain tavalla normaaliin elämään auttavat lääkkeet. Parhaana tuo terroristi kuka just heräs. Vähän vaikuttas että menee tuo rumpalin ura formuloitten edelle. :/

Sen verran piti vielä palata noihin osaston lääkejakelusotkuihin, kun en muista miks, oisko mulla sillon ollu se verenmyrkytys kun vastustuskyky niin alaalla, niin se oli hyökänny pissiä pitkin munuaisiin ja vereen. Reumapolille menin kontrolliin normaalisti ja Annehoitajani katto mun labroja ja sano että sää taijatkin jäädä tänne, et kaikki ei oo ihan kunnossa. Oli ollukkin vähän kuumeinen ja hassu, tai ehkä paremmin outo olo pisempään ja muistaakseen vähän lämpöö. Anne saattokin mut sit suoraan päivystykseen ja siellä vuoteeseen, verikokeet, antsat suoneen ja odottelemaan. Olin ottanu aamulääkkeet eli yhen OxyContinin, kun päiväannos tai olla se 4x40mg päivässä, mutta lääkäreillähän oli niin kiire, ettei ne kerenny vielä perehtymään niin oli jo kolmannen tabun aika eikä kuulunu. Mää tärisin sillä kivusta ja vierotusoireista ja yhelle hoitajalle koitin et jos se millää viittis nii koittas hoitaa mahollisimman pian sen asian. Kohta se tulee takasin 600 burana mukan ja sano että en mää oikeen tätä vahvempaa voi sulle antaa, kun nuo lääkärit on vielä tuolla ja sitä ja tätä. Meinasin käyttää sen tabletin suppona jos se ois ees jotain auttanu, mut loppujen lopuks reilu 12h olin ilman lääkkeitä, särky sekä normaaleita. Mut sainhan mää sen 600mg buranan ja kesäistä mieltä.

Lisätty: Korjaan nuo kirotusvirheet vähä myöhemmi kun tuo poika heräs nii oli kummasti lisääntyny. Virheet, ei onneks pojat, vielä ainakaa.

Ihofukinpoli ja vähän lääkkeistä vielä. Pt1.

Hola amigo! En tiiä miks oon ruennu moikkaamaan tollein oudisti aina, kun en oikeesti nii tee, mutta ette tiiä varmaan tekää..?

Näin tossa vanhan hyvän ystävän äitiä tosi moneen vuoteen, kun se sattumalta osti meiltä semmosen eteisen korihässäkän Facebookin kirpparin kautta, niin tuli siinä sitten toristua kaikennäköstä. Jännä miten sitä nii tiiviit kaveriporukat vaan kasvaa erilleen. Ainahan sitä joihinkin jää pitämään yhteyttä, jotkut jää läheisemmiks, toisista taas tulee semmosia hyvän päivän tuttuja. Että Vide jos satut joskus lukee, nii otappa ja lampsi kahville Vihtavuoree, ei ollu ennenkää homma eikä mikää kävellä Jyväskylästä Säykkii. Jos muka on niin saa soittaakkin ja sopia tapaamisen niinkun nykyään tehdään. Sit perutaan vähä ennen. Tai Poolu, oon vieläkin sitä teknistä tukee vaille! Saat markan jos tuut jelppii.

Olennaiset osat sitä aikaa, just päästy töihin, nii hengattiin halleilla ja pörisriin minkä kerettiin.

Just sattumalta ennen tota näkemistä Maikki, siis mun vanhin, eli vuoden nuorempi sisko, laitto jonkun kuvankaappauksen vatsappiin, missä oltiin kainalokkain just joku viistoista vee varmaa jossain notskilla kaveriporukassa. Tai kahestaan siinä kuvassa, mutta luulis että joku sen on ottanukkin. Itellä meni yhen koneen mukana, kaikki vanhat hyvät ajat sen siliän tien kun kovalevy lojahti tai muuta vastaavaa. Eipä juuri harmittanu.. Aivan potusti. Oiskohan Maikki muistanu jonkun vanhan ii2sen tilin (jälkililäys; sillä on vieläkin galtsu tili, saanen naurahtaa, mut onneks oli, olipahan ees joku vanha kuva säilyny) ja löytäny sieltä ton kuvan tai jotain. Mut niin se vaan taitaa mennä. Osalle, kenen kanssa oli tekemisissä joka päivä, ei edes tiedä, että viittiikö moikata vai mitä se aattelee. Nii se elämä näköjää kulettaa ite ketäki. Toiset pääsee hissillä minne haluaa ja minä astuin vaa paskaan. Onneks yks tyttö astu samaan paskaan ja mistä sitä tietää onko se hissi jääny jumiin. Me saatiin yhessä kengät pestyä ja ollaan onnellisempia kun ikinä, tai ainakin mää oon. Jotain mainitsin Viden äidillekkin, että vaikka vaikeimmat haavat jalassa mitä koskaan ennen ja ei ollu kaukana et toinen oli jo niin pahana, ettei sitä enää oltas voitu pelastaa, niin toisaalta menee paremmin kun ikinä. Haavahoitajakin sano, meillä kun on aina niin mielenkiintoset keskustelut, et nytpähän voit kuvitella miltä mätä ruumis haisee kun se on kokonaan sen ruskeen tahnan ja hajun peitossa mitä tolla videollakin vähän vasemmassa jalassa näky ja kuvan takana hais.

Näitä sais olla enemmänki, mut turha tuulettaa ku tuli jo. Nykyää on vähän useemmassa paikkaa nuo kuvat tallessa.

En vielä kerenny kirjottaa siitä ihopolista, mut sinne pistettiin lähete tokana tai kolmantena päivänä, niin siellähän sit tuli käytyä. Julkasen tän tässä välissä että on jotain lukemista ja jatkan tosta ite aiheesta seuraavassa. Olkoon tää siis Ihofukinpoli ja vähän lääkkeistä vielä part one!

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Sairaalaan.

Hohhoijjaa mikä yö, uni tuli, mut nopeesti se näköjää meniki. Taisin tänää taas herätä neljältä ja ois ensimmäinen päivä oikeena koti-isänä. Saara menee yhteen töihin ja se on ihan hermoraunio kun Peetu varmasti oppii puhumaan ja heittämään skeitillä voltteja sillä aikaa ja kaaaikki muukin tärkee jää näkemättä. Se on meillä kummiskin ollu se kuka loppupelissä on huolehtinu että Petskulla on ruokaa oikeeseen aikaan ja mun ollu hankala imettääkkin, vaikka yritetty on jo sairaalassa Peetun vielä ollessa kinan peitossa. Siis Peetu, ite pysyin visusti Saaran pään puolella jos sieltä jotain ois roiskahtanu. Se kyllä ois ollu varmaan pienempi paha, kun synnytyksen jälkeinen epämuodostunu kämmen, vauvan päähänkin verraten ulos tullessa, kun välillä joku vähän puristi kädestä. Vähemmälläkin oisin uskonu, että oon ihana. Mut ei siitä sen enempää, tai ehkä sen verran, et Saaran synnytyspelosta ja kaikesta muusta huolimatta kaikki muistaakseen meni just niinkun pitikin, eikä kestäny kauaa kunhan rupes tapahtumaan. Eikä se alku odottelukaan mulle ollu niin hirveetä, Saara oli hormoonihuuruissaan tehny mulle mokkapaloja, kebabtaskuja ja karkkia sun muuta herkkua, muistaakseen oli ihan riittämiin. Energiajuomat tais loppua kesken, et sinänsä se oli aika raskasta mulle, jos vertaa Saaraan, kun se vaan makoili.

Eka kina Peetun kanssa

Päivystyksessä käynnin jälkeen sain yllättävän nopeesti unta ja nukuin ihan hyvin, liekkö sillä vaikutusta, että otin aamulääkkeet nukkumaan mennessä, kun oli niin paljon aikaa nukkua päivystäjien kotonakäynti loistoidean jälkeen. Aamulla hörpättiin Terhin kanssa kaffet ja lähettiin takasin, vaikka ne kahvit ois voinu apsillaki juua, kun siinä pöyässä ois voinu ihan yhtä hyvin ne torkut ottaa.

Sairaalaan menosta en muista mitään ihmeellistä. Ne otti sisään tutulle osasto yhdelletoista, eli sisätautienosastolle. Sillä siellä piti olla ajoissa, että saa labrat, eli siis verikokeet otettua, että pääsee tutkimukset käyntiin. Siinä sit ramppas hoitajaa kyselemässä mulle tyhmiä ja ihmettelemässä pahkuroita jaloissa, nekun ei osaa ajatuksia vielä lukee ja tais siinä, sanotaan vaikka Kunnarikin, eli mun vaki sisätautien osaston lääkäri, pyörähtää morjenstaa ja ihmetellä paukamia jaloissa. Se on hauska lääkäri, kun kieli on sama, mutta silti ei tahota ymmärtää toisiamme yhtään, vaikka kuinka selittää. Sit kun istutaan vaikka sen huoneeseen rauhassa kahestaan juttelee, niin sekin ymmärtää, että se on oikeestaan minä kuka sairastan ja että se sattuu kiinnostamaan että mikä mulla on tai epäillään olevan. Se niin kauheella höyryllä aina selittää hoitajille ja kandeille kaikki asiat ja hoitohommat ja kun koitan kysyä jotain niin se luulee että koitan neuvoa sitä tai jotain vastaavaa ja rupee kinaamaan vastaan vaikka kuinka koitan artikuloida että ihan mielenkiinnosta kysyn vaan, jos osaisin hoitaa itteni niin en varmaan olis täällä.. Mut siinä se loppu ilta meni sitten makoillessa ja perus lääkkeet sillon tällön otellessa.

Sairaalassa aamulla.

 Sama mesta klo 21.08, pieni turvotus ja punotus havaittavissa.

Sen verran oon aijemmilta käynneiltä tajunnu, tai oikeestaan päivystyksessä tälläkertaa sanokin, että ota varmuudeks omat lääkkeet mukaan jos jotain ei satu olemaan, mutta ite otan ihan sen takia kun ne lääkelistat tai ennemminki hoitajat on aina ihan sekasin niitten saneluitten ja listojensa kanssa, niin jää joku lääke saamatta, tai sit ne ei voi antaa sitä jos lääkäri on kerenny lähtee tai ei ole jostain muusta syystä just paikalla. Kummiskin kohta viis vuotta syöny kotona sataa eri lääkettä ja sit sanoo hoitajalle että voisko tuua sen ja sen, niin ei oo yks eikä kaks kertaa tullu takas ja sanonu että "Ei sitä ole tuolla lääkärin laatimalla lääkelistalla, niin en voi antaa sitä sulle" tai "Nyt en kyllä valitettavasti voi tuua sitä, kun lääkäri ei oo enään paikalla ja se pitäis siltä tarkistaa voiko sitä antaa". Eli tätä varten aina omat lääkkeet mukaan, ainakin jos tietää mitä oikeesti pitää ottaa ja mitä ei.. Dementikot, tai muuten vaan hajamieliset, uskokaa hoitajaa!

Viimekshän kyse oli 600mg buranasta ja perus panadolista, kun olin jo saanu kuulemma niin vahvat särkylääkkeet, eli yhen mulle perus OxyContinin, että miten mä muka semmosta enään tartteisin. "Valitettavasti lääkäri ei ole maininnut tuosta buranasta mitään hoitolehtisellä niin en voi tuoda sellasta sulle, mut tässä on kummiskin tämä panadoli." Se kun taas ei yksin mun päänsärkyyn auta, mihin ei myöskään oxyt yleensä auta.. No meni vartti niin ERI hoitaja tuli että anteeks väärinkäsitys, kyllä se siellä luki. Jotenkin kummasti olin löytäny just kaapista buranan, mutta otin sen kiltisti vastaan ja laitoin ottamani tilalle, ei tullu kellekkään sitä mielipahaa. Ei edes kehannu sama hoitaja tuua sitä ryökäleen buranaa, enkä nähny sitä enää sinä iltana. Huvittaa vieläkin. Myöhemmin kun se oli vuorossa niin oli jotenkin paljon nöyremmän olonen. En osaa sanoo miks.

Varmaan neljä vuotta OxyConttinia syöneenä se on aivan sama oonko kipee vai en, mun on pakko tällä hetkellä vähintään se 2-3 kertaa otettava päivässä, kun sitä ei saa kerralla lopettaa. Tän siis kuulin seuraavan tarinan aikana. Alkuunhan söin Tradolan Retardia, eli kaikille tuttua Tramalia, mutta pitkävaikutteisempaa, niin kauan kun siitä oli vielä hyötyä kipuun, mutta toleranssit meni yli tuplasti Suomen suositusten mukaan (400mg/pv) ja vähän Euroopankin (600mg/pv). Sen lopetin kivuttomana kautena noin vaan eikä mitään ja olin syöny 600-900mg päivässä, yleensä ysisatasen verran. Taas oli suht kivuton jakso menossa niin aattelin sit tehä oxyille samat. Vapisin ja hikoilin kylmää hikee neljättä päivää, kun vasta sain kuulla että pahimmassa tapauksessa opiaattejen suoraan lopettaminen isosta annoksesta voi johtaa psykoosiin, eikä välttämättä mihinkään ihan lievään. Senkin olin kuullut lääkärin suusta että kolmessa päivässä pitäis viekkareitten rueta helpottamaan, että sen kun saa vaan sinniteltyä. Vaikka kuin söi rauhottavia ja oli vaan kotona, niin voi luoja sitä olotilaa. Taitaa olla ainut kerta, kun on tullu noista lääkkeistä oikeesti varmaan aika lähelle semmonen hyvänolon tunne, mitä narkkarit niillä hakee, kun onneks luovutin ja otin sen napin naamariin. Tai oikeestaan vaan helpottava olo, mutta kyllä se sen jälkeen yllättävän hyvälle tuntu, kun pysty ajattelemaan ja viitti vastata puhelimeen, ettei kuullosta siltä että on sekasi ku seinäkello tai muuten vaan hypi seinille, jos ne ei hyppiny mun päälle.

Tätä ei onneks tarvii kerralla kirjottaa loppuun, vaikka joku on jo kirjasta puhunu, mut takas tohon kinastelu vaiheeseen. Ei mitään käsitystä kauan olin valvonu, mut joku aivopieru taas kerran, että remmi kasaan ja varpajaisia viettämään. Sen verran jaksoin, että remmi saatiin kasaan ja mentiin Tourulan nesteelle kahville ja "suunnittelemaan" kun pojat sano että pitääkö niitten heittää mut kotia, vai oonko tosissaan vielä ajamassa kotia asti. Ajoin ja onneks ajoin. Ei siis turvallisuuden kannalta, mutta meinaan en ollu muistaakseen heti kuudelta kolkuttelemassa sairaalan ovia, vaikka jos joskus ois ollu syytä niin seuraavana aamuna. Saipahan Saara tutustua rauhassa meijän Kimi Valtteriin. Vaikka Peetu Sebastian siitä tuli, kun Saara ei älynny että Sebastiankin on formulakuski, ennen kun oli vähän myöhästä. :DD

Anteeks kirjotusvihreet ja sekavat akritukoloinnit, meni pari aamua/iltaa kirjotellessa, normaalisti oon kahen kuukauden ajan heränny tähä aikaa.. :) Jos lupaan jatkaa myöhemmin lisää. Heido!

torstai 15. lokakuuta 2015

Päivystykseen.

Huomenta! Tosiaan vaikka jaloissa rupes kivun lisäksi näkymään vaan pieniä punasia pahkuroita, mitä muutenkin tulee ja menee, niin ne turpos ja rupes kuumottaa aina iltasin. Täysin samanlailla, kun ennen aijemmin tulleita kuolioita. Tyhmää oli pari päivää kotona oottaa ja miettiä että joko sitä nyt kannattas lähtee päivystykseen, kun ei sinäänsä vielä mitään näy, muuta kun mun kipuvaikerointi, mutta jännitti että sit meen liian myöhään niin ne ei nää niitä miten ne kehittyy oikeesti itikan pistoksen näkösestä paukamasta yli peukalon kokoseksi kuolioksi päivässä. 

Ei menny varmaan kun se paria päivää, jonka ajan kyllä käytin auton osien netissä ilmotteluun ja myyntiin VARMASTI tehokkaammin ku ite Jeti Ruustedi, niin illalla soittelin äitille, et pitäs varmaa lähtee päivystykseen ja jäädä osastolle, että ne kerkeis nähä kerrankin tosiaan koko kuolioiden kehityksen ihan alusta ja ottaa koepalat sillon kun ne pitää, eikä ennen tai jälkeen, niinkun aijemmin ja sit harmitella, et no nyt ei oikee mitää varmaa saatu ja saa nähä miten tuo haava nyt sulla sit paranee. Arvista en vois enää vähempää kiinnostua, mut mulla ei sulavat tikit yksinkertasesti sula, niin ne sit tulee kropan hylkimänä omia aikojaan pois, jos tulee, niin haava saattaa näyttää jo hyvältä niin yhtäkkiä sieltä pönöttääkin uus langan pää ja taas rupi irti ja nykiä niitä tuolta sentin syvältä, kun ei malta odottaa että se vuoden päästä iteksiään ittesä hylkis. Viisauden hampaat kun poistettiin niin leikkasin tikit keittiösaksilla, kun ei ollu sulanu ja sano että viikko maks pari menis. Mutta sitten tuli se päivä mitä oltiin odoteltu. Poltti, turvotti, rupes paukamat mustumaan.

Tältä kun rupes näyttämään niin ajattelin että nyt viimestään reppua pakkaamaan.

Sinä iltana tai oikeestaan yönä, kun ne näky jo tollein riittävän selvästi, niin rupesin tosiaan keräilee tavaroita, pussailin Saaraa ja Peetua, käppäilin porukoille, että sai vähän keräiltyä ajatuksia ja mietittyä mitä sitä nyt sit sanoo päivystyksessä. Perillä mun henkilökohtainen kuljettaja Terhi uskollisena odotti keskellä yötä, kun olivat äidin kanssa sopineet, että se voi heittää ja jäädä mun henkiseks tueks, jos tulee jotain perus sairaalasäätöä, kun sillä sattuneista syistä on vähän samanmoista kokemusta myös sairaana ihmisenä, ettei kaikki aina mene edes sillein kun Hirviniemen parhaissa elokuvissa, niin idealla jos tulee jotain ja meen lukkoon niin se sit voi lyödä nyrkkiä pöytään!

Perille päästiin turvallisesti, ammattikuljettaja kun käytössä oli! Nimittäin taksia ajanut jonkun päivän. Lääkärille päästiin ja se katto ja ihmetteli kintut, sano että kyllä sun osastolle pitää varmaan jäädä, mut mitä jos tuut aamulla het uudestaan takas, niin pääset suoraan osastolle ja kerkeet nukkua vähän paremmin. Siellä kuulema vaikee nukkua, kun porukka kuorsaa niin paljon. Olin niin hämilläni että nyökkäilin vaan ja niin oli Terhikin. Silläkin jäi ne nyrkit minkä piti heristä ja paukkua syvälle taskuun. Kello huiteli kummiskin muistaakseni lähempänä aamu kahta tai kolmea ja puol kasilta ois kuulema ollut hyvä olla takaisin osastolla. Molemmat monttu auki että okei, me mennää, heippa ja tyyliin kateltiin toisia että mitä just niinkun tapahtu. Siinä kun olis vielä ajanu Vihtavuoreen takas, niin tosi paljon paremmin ja eritoten kauemmin olis varmasti saanu nukuttua. Pointtina koko yöllä osastolle menoon oli se, etten tahtonu enään päästä aamusin sängystä ylös, ennen kun olin syöny rekallisen särkylääkkeitä niin jos olisin herännyt sieltä, ne olis nähny sen todellisen kiputilan aamulla. Mutta näin tällä kertaa, otin niin myöhään sitten yöllä lääkkeet, ettei ois ihan parhaimmat tripit meneillään kun päästään aamulla takasin. Tosiasiassa en ymmärrä lääkenarkkareita, kun en ikinä ole mitään euforiaa noista lääkkeitä saanut, paitsi tietenki kolarin jälkeen kun morffiinia laitettiin suoneen tai leikkauksen esilääkitykset on aina hauskoja, ainakin Saaran mielestä. Kun vielä poltin ja olin menossa johonkin leikkaukseen, olin viiden minuutin välein toitottanu että kai tässä vielä röökillä kerkeis kävästä ennen kun ruetaan viiltelemään.

Onneks Terhi asu suht keskustassa ja anto lainata pojan sänkyä, niin ei tarvinnu Laukaaseen päin enään ajella, meijän oma suojelusenkeli kun on. Terhin pojalle kiitos kanssa! Sulla on siisti huone! Näöltä ja tyttöjen kannalta, ei tarttennu pölyssä pyöriä. :) Ei muuta kun unta palloon ja parin tunnin päästä takas sairaalaan, kunhan pääsis ylös.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Taas se alkaa.

Elokuun loppu, olin kolme kuukautta suunilleen maannut sängyssä ja päivät mennyt telkkaria katellessa. Olin saanu muutama kuukaus aijemmin biologista lääkettä nimeltä RoActemra reumapolilla suoneen ja sitä olis pitäny ottaa neljä kertaa kuukauden välein. Tottakai ajattelin, kun pari viikkoo infuusion jälkeen lähti voimat, olin ihan luonnottoman väsyny ja suoraan sanoen vetelä, mitään en saanut aikaseks. Peetu oli puol vuotta, niin se ja Saara oli mun ainoat voimavarat, olin kyllä oikeesti niin loppu. Just yhelle kaverille sanoin, et ei sitä vaan voi edes kuvitella minkälainen voimavara tommonen oma pieni pallero on, ennen kun se oikeesti on siinä hymyilemässä ja mölisemässä, olit sää sitten kuin äkänen tai väsynyt hyvänsä. Eihän siinä auta kun hymyillä ja mölistä takasin. Sit Saara vielä uskollisena kantaa lääkettä ja juomista sänkyyn joka aamu, niin kehtaa edes valittaa että miten paskana sitä on.

Vai voitko herätä huonolla päällä kun tommone puskee päällä tai jynkyttää sua kylkee aamutuimaan?

Sit yhtäkkiä rupes olo kohenemaan ja määhän nuoruuten innolla, äidin pikku painostuksella, kun se sano ehkä puolen vuoden ajan, et mitä jos pitäisit hautajaiset tolle Jetan romulle, minkä olin niitten muutossa Tikkakoskelta Vihtavuoreen rontannu mukana niiden pihaa koristamaan, kun tarttesin siitä muutaman osan upouuteen -86 vuoden turpo käddyyni. Lopullisen kipinän sain, kun kaveri kysy että myynkö siitä jotain osia sen kaverille ja sithän se meni ihan palasiks muutamassa päivässä ja myin sen osina poissa. En oikeen vieläkään ymmärrä miten 300 euron autosta voi saada kolme kertaa saman verran takasin, kun sen vaan jaksaa hajottaa? Ja tuntuu että osiakin jäi vielä enemmän jälelle kun autoo oli. Sitten Laukaan uskollisen epätäsmällinen romumestari kävi hakemassa lopun romuraudan kuormurilla pois ja mua harmitti kun olin valmistautunu että kuvaan sen ja tää kaveri edes oottanu että olin paikalla kun se auto roikku jo puhelinpiuhoissa..



Eipä tullu siinä aateltua, että kolme päivää äkkiseltään vuoden olemisen jälkeen saattaa olla aika rankka urakka mun kropalle. Vaikka itellä aika meni niin ettei sitä huomannukkaan, niin illalla vasta sänkyyn mennessä ne "lievähköt" kiputilat aina alko.. Ihan kun olis koittanu nukkua jalat kamiinassa. Silti oli vaan tyytyväinen kun autonromuressi oli pois, mut samalla rupesin puhuu jo Saaralle että valmistautuu henkisesti että jää vähäks aikaa Petskun kanssa kahestaa luultavasti. Sama homma ku keväällä 2013 mun ja Käpy-bestmänin frisbiigolffireissun jälkeen Laajavuoren ympäri. Ekalla kertaa niitä ei vaan osannu odottaa..

tiistai 13. lokakuuta 2015

Videontynkä, jalat vielä tallessa. Koo 21 ainaki.

Aattelin pistää ihan videopätkän mikä on tilanne tänään, kun osastolle jouduin vaihteeks tosiaan sillo 1.9. eikä kuoliot ollu puhennu vielä ollenkaan. Kirjottelen sitten vähän enemmän ja koitan pitää vähän lyhempinä tekstit, ettei tarvii aina lukuhetkee varten pitsaa tilata. Mutta kuoliot, tai oikeestaan haavaumat, tällä hetkellä meni viikossa tosi pahoiks ja aattelin sitten kuvata pikku pätkän niistä, heti kun olin manannu pahimman kivun, pistäny puudutusgeeliä ja melkein heränny päikkäreiltä. Tää luultavasti ei oo kaikista herkimmille hyvää katottavaa.



Saara haisto haavat toiselle puolelle olkkaria ja se lemu ei oo mikään pikkupojan niskaruikuli, vaan jotain mikä jää haisemaan nenään loppuelämäks. Toivottavasti ei. Oli vähän pöllähtäneen olonen kaveri tossa videossa.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Pieni aamualustus ennen oikeeta asiaa.

Heipodei! Tässä on nyt pari vuotta vierähtäny, et sori niille ketkä ois oottanu että kirjottelen säännöllisesti. Tietokone oli toisessa makkarissa niin en käytännössä koskenu tähän vuoteen pariin ja muutenkin ollu aika huonoja jaksoja ton sairauden kanssa, nii ennemmin käyttäny sen ajan kun pystyy, johonkin muuhun kun konetta räplätessä. Nimittäin telkkaria kattoen tai tablettia/kännykkää selaillu. Eivaan, olo on ollu kun omenalla, ei vaan oo pystyny tekemään mitään ylimmäärästä. Siitä sen huomaa, kun ei kavereita hirveemmin käyny ja vielä vähemmän tulee ite käytyä missään, lähinnä sängystä sohvalle, vaimo ruokkii, käy kaupassa ja hoitaa kun mitäkin kakaraa ja ite vaan möllöttää ja takas sänkyyn.. jos jaksaa. Niin eipä ole oikeestaan kavereita syyttäminen et: "miks ette tuu useemmin kattoo kun paskanen Lare makaa sohvalla ja koittaa kipeenä heittää huippuhyvää läppändeerosta!"

Pakko mainita että Aku Hirviniemi vastas mun kommenttiin twitterissä! Se on suht ovela jätkä kun en vieläkään tiiä *ittuiliko se mulle vai enkö muuten vaan saanu jutusta oikeen koppia, saa auttaa: Aku Hirviniemi lisäsi twiittisi suosikkeihinsa! Mun teksti: "@MinnowSpoon Possen laatu on kyl parantunut huomattavasti. Rupee olee jo laatuviihdettä ja myötähäpeäkään ei enään ole todellista vaan hauskaa! #mtvposse" .. vastas et: "@hirviniemi Ällän ylioppilas äidinkielessä. Ja näytteliä." Nyt kun luen niin läppää kai tuo vaan oli, mut aamulla 3.00 heräät ja hirviniemi on twiittaillu nii oli vähä pöllähtäny olo. Tietenki mielissää herätin, ei niin mielissään heräävän vaimokultani ja hehkutin asiaa, nii se vaa tokas et: "eiks tuo vaa auvo päätä sulle?" Oli vaa kateelline. Muutenki kaikki mitä oon nyt tehny mediaan on menny jotenki läpi. Eka kysyin MTV:n F1 studiossa kysymyksen twitterin kautta, niin ne vastas siihe livenä ja mun MinnowSpoon nickki ja kysymys näky siellä hienosti telkkarissa. Pari päivää sen jälkeen piti olla joku ihme SUPERKUU, olin enivei hereillä nii peippailin pari tuntia pihalla kameran kanssa. Siellä mitään kuuta ollu pelkkiä pilviä nii otin tahalleen niistä kuvan ja pistin YLEN sääkuviin nii eikö tullu paikallisuutisissa että Laren kahden tunnin odotuksen tulos Vihtavuoresta. Saarakaan ei oo enää voinu ku nauraa et miten on mahollista et iha sama mitä mää tonne lähetän tai sanon, nii menee läpi.

Mutta pitkästä aikaa oikeestaan mulla on itse taudista kirjotettavaa ja jos kaikki muistaisin niin sitä olis ja paljon, jäis alkuperäsenkin raamatun paksuus armotta toiseks. Alotetaan vaikka siitä että mun kortisoni annos on tällä hetkellä 60 milligrammaa vuorokaudessa, eli toisin sanoen en nuku ollenkaan. Isot kortisoniannoksethan siis piristää niin paljon, että voi seota, esim mennä psykoosiin vissiin, jos ei tee asialle mitään. Mä esimerkiks ekoina vuorokausina valvoin 3 päivää ja nukuin 2-4 tuntia kolmesti putkeen ja silti oli vaikee päätös lääkärille antaa nukkumalääkettä etten vejä suoneen tai nenään niitä, kun ei kovin selvä oo tuo sairaus.. mut en menetä/menettäny malttia.. hehheh. Nyt on jo vähän tottunu, mut pelkään sitä aikaa jo valmiiks, kun se lasketaan alas ja mulla ei oo enään tää draivi päällä. Nukahuslääkkeellä (Stella) saan vähän aikaa torkahettua alku illasta ja päivät pysyn järjissäni rauhottavilla (Rivatril) mitkä on alunperin määrätty varmaan vuos pari sitten OxyContinien vierotusoireisiin, siis siihen jos on hyvä päivä ja pystyy jonkun niistä huumeista jättää väliin tai jopa annosta pienentämään. Huume sekin mutta pienepi paha. Oxyjen annoshan on tällä hetkellä neljä kertaa 40mg vuorokaudessa, mikä on jo varmaan joka mittapuulla aika iso, vaikka sitä tosi kauan oonkin syönyt.

Mutta tässä tää pieni alustus, pitää tehä välillä jotain ettei mee heti maku tähän kirjottelu hommaan. Sen verran paljastan niille ketkä ei tiedä että 1.9 menin päivystykseen ja nyt on amputaatiouhka taas päällä molemmissa tai toisessa kintussa