sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Hyvät vs. Pahat

Tänä aamuna oli taas kyllä aivan järkyttävä olo. Ei tahtonu särkylääkkeet auttaa, tyhmänä sit kävin röökillä, kun oli vähän hermo kireellä, niin rupes vielä oksettamaan. Sitten nuo haavaumat oli vähän kuivahtanu yöllä, niin tuntu siltä, kun iholla olis ollu sulanutta muovia, sillein kiristi ja poltti. Meinas olla vähän hankala kävellä. Jos luet mun blogia ekaa kertaa, niin kannattaa varmaan ihan suosiolla lukee ensimmäisestä jutusta lähtien eteenpäin, niin on helpompi ymmärtää näitä mun horinoita.


Tyhmempikin kun vähän miettii, niin varmaan tajuaa, et mun elämä on muuttunut ihan täysin tän sairauden takia. Se on tuonu mukanaan myös yllättävän monta hyvää asiaa. Nää asiat mua on eniten ärsyttäny, mut en ole oikein saanut kirjotettua mitään, kun yritän ajatella näitä, niin päässä pyörii ainakin miljoona asiaa ja näyttö taas möllöttää tyhjänä. Toisekseen, en tiedä, et mitä näistä viittis kirjottaa, ettei teksti vaikuta ihan semmoselta "säälikää mua" vuodatukselta. Baitöwei, onneks, kun äsken kävin suihkussa, niin rupes taas haavat märkimään, niin ei kiristä iho enää niin pahasti.


Olin kuukaudesta kahteen ollut Helsingissä töissä, kun sit otin autolainaa muistaakseen jotain 7000 euroa ja ostin viimesenpäälle vuoden 2000 BMW 320d:en, et on sitten mukava ajella viikonloppusin Jyväskylään morottamaan porukoita ja kavereita. Ei tullu sillon mieleen, että työt loppuis niin lyhyeen. Helsingissä kun on kyllä itse täysin syypää, jos ei löydä töitä ja kuka kakskymppinen edes on ikinä ajatellu, et vois niin nuorena sairastua. Melkein heti bemarin oston jälkeen alko sit tää sairaslomarulianssi. Sairaspäivärahaa sain suunnilleen 40 prosenttia palkasta kaikkien verojen ja sossun välistä napsimisten jälkeen. Sitten sossu rupes vaatimaan auton myyntiä niin lopetin siellä käymisen, kun ne ei tajunnut, että jos myyn sen, niin oisin saanu siitä vähemmän kun lainaa oli jälellä, eli oisin ottanu vaan pahasti takkiin, eikä se olis auttanu mua rahallisesti millään tavalla.


Puol vuotta se auto mulla kerkes olla, kun sitten rupes laskut olemaan järestään myöhässä. Lääkäriin, sairaalaan ja lääkkeisiin meni jo monta sataa kuukaudessa, maksappa siinä sit vuokra, autolaina, auton ja kämpän vakuutukset, plus muut perinteiset juoksevat kulut vajaalla 800 eurolla kuukaudessa. Taas oltiin siinä tilanteessa, et ei auttanu muu, kun laittaa auto myyntiin. Sain siitä onneksi lähes saman verran kun maksoin, mutta lainaa en pystynytkään maksamaan heti pois. Lähemmäs 3000 euroa meni heti, että sain kaikki laskut maksettua ajantasalle. Kävin pankissa tiputtamassa lainan kuukausierän mahdollisimman pieneksi, että näillä nykyisillä tuloilla pystyy edes jotenkin elämään. No sitten mun elämä vähän helpotti, kun oli rahaa jolla elää. Makselin vuokraa pari kuukautta eteenpäin ja ostin halvan Honda Accordin. Tylsää mulla oli kokoajan, kun oli tottunu käymään töissä ja aina touhuamaan tai pelailemaan kavereiden kanssa jotain, mut nyt ei ollu jalkoja millä touhuta tai pelata. Sitten löysin keväällä 2011 nettiautosta vuoden 1973 1,1 litrasen Opel Kadetin ja innostuttiin parin kaverin, Käpyn ja Peten, kanssa ostamaan sen meille projektiautoks. Se helpotti elämää kummasti, kun oli edes joku tavoite tälle kurjalle elämän irvikuvalle. Saara lähti Italiaan työharjotteluun kesäks, niin mulla ei vähään aikaan sitten muuta elämää ollutkaan, kun varavaimoni kedautti. Bemarin myyminen teki senkin mahdolliseks, että pääsin kesällä viikoksi Saaran harjottelupaikkaan lomailemaan. Jos olisin ollu normaalisti terve ja töissä, mulla ei ois mukamas ikinä ollu aikaa lähtee Italiaan tai laittaa tuota projektiautoa. Tosin lomaksi se Italian reissu oli kyllä todella tuskallinen, kun sillon oli just ne varpaiden haavaumat pahimmillaan. Lihakset oli paljaina vasemman jalan kahdessa varpaassa ja oikean jalan ulkosyrjässä, niin suihkussa käynti tuntu lähinnä kun ois laittanu jalat happotynnyriin ja kävely ei oikein tahtonu luonnistua. Saara, Sari ja Nina varmaan muistaa aina, miten mukavaa mun kanssa oli yrittää kiertää Venetsiaa, kun vähän väliä olin istumassa ja hinkkaamassa jalkoja, et loppuis se pistely ja kirvely.


Hinkkaamalla veri kiertämään

Honda raketin varjossa.

Kun mun kelan sairaspäivät oli täynnä, sen tilalle tuli Eläke-Tapiolan kuntoutustuki/työkyvyttömyyseläke, joka ihme kyllä oli pari sataa euroa enemmän kuussa. Sitä saan vielä tälläkin hetkellä, mutta tiukkaa on ollu eläminen sen jälkeen kun lainarahat loppu. Se kai tässä eniten tympii, kun ei voi mitenkään "edetä uralla", kun ei voi vaikuttaa millään tavalla omiin tuloihin. Sen ymmärtäisin jos olisin ite tyriny raha-asiani tai hölmöilly jotain, mut ei, "sää oot sairas, niin ei sulla ole oikeutta työssä käyvien ihmisten juttuihin". Ei tarvitse haaveilla omasta kämpästä tai hyvästä autosta, harrastelu leluista, kuten moottorikelkasta tai -pyörästä, eikä mistään muustakaan siististä. Pakko vaan tyytyä tähän vuokrakämppään ja vanhaan autoon. Pistää niin päässä kiehumaan, kun taas edes ajattelen tätä. Onneks on niin ihana vaimoke, kuka auttaa, oli tilanne mikä hyvänsä. Vaikkakin sekin ahistaa, et välillä tuntuu siltä kun olisin vaan yhdenlainen loinen. Kuulema se ei onneksi niin ole, mut minkäs minäkään tuntemuksilleni mahdan?


Sitä ei ole ollu kiva tajuta, et mitä pisemmälle tauti eteni ja kivut paheni, sen kauemmas kaverit kaikkos. Ei sen takia, että oisin haissu tai näyttäny mätäpaiseelle, eikä siksi, että niillä jotain ennakkoluuloja tämmöstä vammasta kohtaan olis ollut, vaan luultavasti ne ei vaan tienny miten suhtautus muhun. Alkuun kaikki tietenki soitteli ihan normaalisti ja kyseli mukaan harrastamaan ja touhuamaan. Viimeseen asti kyllä yritinki mennä vanhan mukaan, taudista huolimatta. No eihän sitä pitkään jaksanu, kun jalat senku tummu ja kivut paheni. Niin usein jouduin kieltäytymään lähtemästä mihinkään, että pikkuhiljaa hiljeni puhelin melkein kokonaan. Sitten niilläkin harvoilla kerroilla, kun joku soitti, olin niin kipeä, etten päässyt mihinkään liikenteeseen, jos jaksoin edes vastata. Ja kavereille tiedoks, en ilkeyttäni ole jättänyt vastaamatta puhelimeen, mut sillon kun oon oikeesti kipeä, niin se puhuminenkin on aika tuskasta, kun en halua kuullostaa ihan tylyltä mulkulta. Ja välillä muuten vaan nukun vähän lepakon tyyliin, jos yöt on menny tuskasesti. Että ei kannata välittää, yritän kyllä aina muistaa soittaa takas. Pahimmat ajat viime kesästä olin sit porukoilla "hoidossa", kun ei kämpillä saanu mitään aikaseks ja Saaraki oli siellä Italiassa. Tympi olla siellä paskasessa kämpässä nälissään, kun ei jaksanu tai pystyny tekemään mitään. Eikä seurakaan ollu pahitteeksi, ettei pää levinny, sen mitä musta itestä nyt seuraa muille oli. Saman kesän aikana oikeestaan loppu se mua tosi paljon ahistanu levottomuus, mikä jäi kolarista pienenä traumana. Ja niin rauhottu myös, vähän siitä levottomuudestakin johtunu, kylillä törpöttelemässä ravaaminen. Luultavasti just se on vaikuttanu eniten tohon kaverikatoon. Mutta voin sanoa, että ei harmita kirjaimellisesti tippaakaan, etten ole enään joka viikonloppu seuraamassa sitä, kuka oli taas miten kännissä ja kuka teki taas miten tyhmästi. Se oli jännä miten sen sillon koki niin tärkeeksi asiaksi, kun sitä itekkin enemmänkin harrasti, mut nyt kun kuuntelee ne samat jutut muiden töhöttäminä niin lähinnä säällittää. Mut en kyllä sitä sinäänsä tuomitsekkaan, sehän on vaan yks tapa saada sisältöä tylsään elämään. Helposti siitä tulee vaan koko tylsän elämän sisältö. Ja jälkeenpäin kun aattelee, niin ei se ollukkaan ihan normaalia, kun sitä piti jatkuvasti ravata kupilla. Tämä on yks hyvä juttu, minkä tauti on mulle aiheuttanu. Kaikki juopot aattelee tässä kohtaa, et on tuo Lare menny sekasi. Ehkä puol vuotta mua vielä kipeenäkin aina pyydeltiin mukaan joka paikkaan, mut eipä ole enään paljon tullu kekkerikutsuja, kun jos meen, niin olenkin yleensä selvänä.


Sitten kun syksyllä 2011 tulehdukset ja kivut alettiin saada kuriin, koitin jo välissä käydä työkkärissä kyselemässä vähän mun työtulevaisuutta, kun lääkärikin siihen suositteli. No sain ajan oikein minunlaisiin erikoistuneelle työkkäri-tätille ja se oli vähän huuli pyöreenä, et onko ne tosissaan laittamassa sua työelämään tai kouluun? Siinä sit keskusteltiin ja tultiin siihen tulokseen, et odotellan nyt vähän aikaa, jos edes vähän elämä alkas eka helpottamaan. Tässäpä sitä vieläkin odotellaan. Mulle kyllä luvattiin tuettu uudelleenkoulutus ja kaikki, mut minkään moista apua saatika kartoitusta en ole saanut, että mihin yleensäkkin voisin olla kykeneväinen. Tosin en siitä syytä ketään, vaikeetahan se on ilman diagnoosia rueta latelemaan mihin pystyn ja mihin en. Kun sen edes itse tietäis. Veikkaan, että aika moni työnantaja näyttäs rukkasen kämmenpuolta ihan vaan senkin takia, jos menisin tällä lääkityksellä kyselemään töitä.


Samoihin aikoihin muutettiin Saaran kanssa yhteen, kun se vihdoin ja viimein tuli takas sieltä ryökäleen Italiasta. Olin jo sen verran pelikunnossa, että pystyin jo sillontällön käymään esimerkiksi nesteen terangilla kaffella kavereiden kanssa ja sitähän harrastan nykyään melkein päivittäin. No pikkuhiljaa monelle jostain syystä tuli semmonen käsitys, et kyllähän tuo suunnilleen terve on, kun se täälläki tollein pyörii. Sama päti lääkäreihin, kun söin kunnon satsin särkylääkkeitä ja menin suhteellisen kivuttomana lääkäriin, niin ne melkein aatteli et olisin suunnilleen terve. Tuli semmonen olo, että mun ois pitäny esittää särkylääkkeissänikin kipeetä, että lääkäri ei olis joka käynnillä kehunu miten näyttää taas paljon paremmalta, vaikka itestä tuntu, että olin vaan sairaampi. Voi että mää välillä toivon, et kaikki kokis nää kivut ja ahistukset, ihan vaan sen takia et kaikki tietäs mitä paskaa tää oikeesti on. Semmonen ei monellakaan ole käyny mielessä, että ehkä sen takia oon aina terveen olonen, kun mua näkee, koska en lähde yleensä kotoa mihinkään jos oon kipeä. Ja siihenkin, että en olis kovin kipeä päivisin, tarvitsen lähemmäs 120mg vuorokaudessa morfiiniin verrattavissa olevaa särkylääkettä. Eikä edes se auta lepokipuihin. Mut ei tämmöstä jatkuvaa kovaa kipua pystykkään ymmärtämään ennen kun sen itse oikeasti kokee. Ja ei tätä kyllä kellekkään ihmiselle toivois. Paitsi sille Kuokkalan kauppojen vartijalle, joka kuristi mun pikkusiskoa, Maikkia, kun se pelas 14 vuotiaana pelikonetta ja soitti sille vähän suuta. Luultavasti ainut ihminen, joka tätä edes lähes ymmärtää on Saara, kun se joutuu seuraamaan tätä myös öisin sängyn toiselta puolen. Kyllähän mä kaikkia olen koittanut valistaa tästä mun tilanteesta, mut kun oon kohta kaks vuotta ollu kipeä, niin siihen "oon kipee" toitottamiseen ja omasta olosta puhumiseen on ruennu pikkuhiljaa lievästi sanoen kyllästymään. Nyt kun tuli noita uusia oireita, niin on taas jaksanu vähän enemmän jauhaa, kun ei tarvitse ihan samoja asioita kaikkien kanssa jankata. Hyvähän se oikeasti vaan on, että ihmiset kyselee ja minä saan puhuttua, mut kyllä se kieltämättä välillä on turhauttanutkin, kun mihinkään tää ei ole puhumalla muuttunut.

Noin masentavan pätkän jälkeen on hyvä kirjottaa tästä kaikkein kivoimmasta jutusta, mikä on tullu taudin mukana. Eli Saarasta. Jos en olis sairaslomalla ollut kaverin kanssa Jyväskylässä kaupungilla, en ois ikinä Saaraan törmännytkään. Se on kyllä tuonu tähän risukasaan kunnon halogeenit, kyllä on kelvannu. Vaikka tällein vajaan parin vuoden aikana on ehkä pari vikaakin löytyny, niin kerrankin oon löytäny semmosen inhimillisen pyyteettömän ihmisen, millanen itekkin haluaisin olla. Eikä se ainainen arvostus ole ruennut hiipumaan pikkuhiljaa, niinkun noissa teinisuhteissa vähän tuppaa yleensä käymään. Saaran lisäks, onneksi suurin osa lähimmistä ystävistä jaksaa olla vieläkin tukena, vaikkei ne itse varmaan edes tajua, miten paljon se auttaa, kun saan jauhaa ja purkaa näitä samoja asioita päivästä toiseen.

torstai 26. heinäkuuta 2012

Lääkekaappi.

Talvesta asti suunniteltiin Saaran kanssa, et kesän jälkeen lähetään taas käymään jossain ulkomailla. Nyt sitten viimestään, kun tuli taas noita haavaumia ja joutu sairaalassa käydä pötköttelee, tuli todellisuus vastaan. Eipä taida olla kuntoa ja etenkään rahaa lähteä. Kolme päivää sairaalassa ja särkylääkken annoksen tuplaaminen vie kummasti tota varallisuutta. OxyContinin hinta kun määräytyy melkein suoraan milligrammojen mukaan. Pitkälle toista sataa euroa meni heti sairaalasta päästyä apteekkiin. Osasto- ja kontrollikäyntien laskuja odotellessa. Onneks kohta on lääkeraja täynnä, joka on tänä vuonna jotain 700 euroa, niin saa kaikki reseptilääkkeet 1,50 eurolla paketti.


Meidän vaatimattoman lääkekaapin ylälaatikko, näkisittepä loput.

Ajattelin vähän listata et mitä kaikkia lääkkeitä mulla menee tällä hetkellä ja koitan muistaa mitä kaikkia myrkkyjä olen joutunut syömään. Eli jos satut olemaan lääkäri tai muuten vaan kaikkitietävä, niin kerroppas onko tässä oikeesti mitään järkee? Joka jutussa josta olen lukenut buergerin taudista, on kerrottu, et siihen nimenomaan ei tehoa mitkään lääkkeet. Silti tällä hetkellä syön näitä:


Tracleer - 125mg aamuin illoin. Normaalisti käytetään keuhkovaltimosairauksiin, eli mulle vähän soveltamalla tarkoitettu pitämään jalkojen valtimoita auki. Jos en sais näitä suoraan reumapolilta, paketin hinta olis ollu apteekista jonkun euron alle 3000.


Champix - 1mg aamuin illoin. Tupakoinnin lopettamista auttamaan.


Kalcipos -D - 500mg/400IU aamuin illoin. Kalkki- ja D-vitamiinivalmiste. Pitämään luut lujina, joita kortisoni yrittää haurastuttaa.


Primaspan - 100mg aamuisin. Ohentaa verta, jottei tulisi tukkoja, joista nekroosit aiheutuvat.


Prednisolon - 40mg aamuisin. Kortisoni rauhottaa tulehdusta elimistössä ja jaloissa. Tää on auttanu oikeesti ja paljon. Taitaa olla ainut lääke, särkylääkkeiden lisäks, mistä huomaan itekkin parantavan vaikutuksen.


Somac - 40mg aamuisin. Mahansuojalääke, eli syön tätä lääkettä, koska syön lääkkeitä.

Pegorion - 12mg päiväkaffella. Pistää kuraan vähän vauhtia, kun OxyContin koittaa sitä hidastella. Eli pehmentää kakkia.

Oxiklorin - 300mg iltaisin. Purkissa lukee että vaskuliitin hoitoon, jota mulla ei vissiin edes ole. Mene ja tiedä.


Simvastatin Orion - 20mg iltaisin. Kolesterolilääke, eli pitää läskit pois verisuonista että veri jaksaa virrata.



Lisäks ainakin näitäkin olen koittanu:


Trexan - 25mg kerran viikossa. Solunsalpaaja. Lopetin käytön, koska ei ollut mitään huomattavaa vaikutusta ja aiheutti pahaa oloa. On harkinnassa alottaa uudestaan.


Azamun - 50mg aamuin illoin. Lääkärin mukaan ihmisystävällisempi solunsalpaaja, josta ei tule niin pahat haittavaikutukset. Oksensin kaks kuukautta, kun lääkäri epäili kaikkia muita lääkkeitä pahoinvoinnin aiheuttajaksi, paitsi tätä. Lopetin ite tän syömisen ja siihen loppu oksentelu.


Norvasc - 5mg aamuisin. Verenpainelääke, eli mun tapauksessa tämän lääkkeen verisuonia laajentava vaikutus olis voinut auttaa valtimoiden avonaisina pysymiseen. Tämäkin lopetettiin ennen azamunia sen oksentelun takia, eikä koskaan alotettu uudestaan, vaikkei se tästä johtunutkaan. Ei haitannut mua, kun omasta mielestä ois ihan aiheellista katsoa muutenkin tuo lääkelista vähän harvemmaksi.


Noritren - 25mg iltaisin. Normaalisti mielialalääke, mutta mulle määrättiin nostamaan kipukynnystä ja tupakoinnin lopettamiseen. Ois ollu varsinainen superlääke, jos ois vaikuttanu noilla kaikilla kolmella tavalla. Mulle autto yhtä paljon, kun fluoritabletti visvasyylään.



Sitten ois vielä särkylääkkeet. Jos näin pitkälle olet lukenut, niin sua varmaan kiinnostaa nekin, eli tässä ois listaa niistä:


OxyContin - 40mg aamuin illoin kovan kivun hoitoon. Tää on pitkävaikutteinen keskushermoston kautta vaikuttava, opioidien lääkeryhmään kuuluva särkylääke. Näitä narkkarit tuikkii ruiskulla suoneen, mitä en kyllä itse ymmärrä, kun en ole saanu näistä minkään moista hyvänolontunnetta, mut jos on vähemmän kipeenä ja ei näitä tarvitse ottaa, niin vierotusoireita kyllä tulee. Alkaa hikoilemaan, kyyneleet valuu silmistä, nenä vuotaa ja en ole varma johtuuko se näistä, mut välillä näkee tosi hulluja unia.


OxyNorm - 10mg tarvittaessa läpilyöntikipuun. Sama lääke kun edellinen, mutta alkaa vaikuttamaan heti.


Sit syön vielä buranaa ja panadolia tarvittaessa. Yleensä se menee niin, että aamulla ja illalla 40mg OxyContinia ja siinä välissä päivällä 10mg OxyNormia, sekä 1g panadolia ja 600mg buranaa.


Muita särkylääkkeitä joita oon kokeillut ja lopettanut, on ollut TriptylTradolan Retard, Norspan, Temgesic, Arcoxia ja Mobic.




Jos itse saisin päättää, luultavasti en söisi kun kortisonia, sen takia kalcipossia ja särkylääkkeitä. Sit jos pakko ois vielä muita niin primaspania ja trexania, et pystys syömään vähän pienempää kortisoni annosta. Laskeskelin tosta listasta, et tällä hetkellä syön ainakin kolmea lääkettä, ihan vaan sen takia kun syön lääkkeitä. Eli siis suomeksi, lieventämään muiden lääkkeiden haittavaikutuksia.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Tupakkaa ja kontrollia.

Tänään heräsin puolenpäivän aikaan, taas kyyneleet valu silmistä, vaikka kuin yritti olla kovaa jätkää. No lääkkeet nekkuun ja telkkaria töllöttämään, kohta oli taas ihan hyvä olla. Saara teki meille aamupalasta ja lähti töihin. Kokoajan päässä pyöri vaan yks asia. Koitin keksiä tekemistä, laitoin pyykit pyörimään ja kävin suihkussa. Pesin, putsasin, hoidin, teippasin ja sidoin haavat. Keitin kahvit ja pistin astiat koneeseen sitä odotellessa. Tiskasin jopa ton ärsyttävän törkysen kattilan mikä on pyöriny tossa tiskialtaassa ja pyyhin pöydät. Otin kahvia ja pullan, söin ja join ne. Sit loppu tekeminen ja menin tupakalle. On tuo vaan uskomaton, tuo röökin voima. Syön kaikenmailman tupakkalääkket ja voi olla et polttamisen takia joskus olen ilman jalkoja, niin silti sitä pitää vaan vetää. Olin jo välissä pari kuukautta lähes polttamatta noiden lääkkeiden avulla, kun ne tekee semmosen etovan olon kun polttaa. Sit rupesin oksentamaan kaikki ulos pitkän aikaa ja luultiin et se johtu noista lääkkeistä. Jouduin lopettamaan niiden syömisen, mut loppujen lopuks se johtu ihan eri lääkkeestä. Pikkuhiljaa tuo polttamisen määrä taas kasvoi tuohon askiin päivässä. Nyt olen muutaman viikon syöny taas tota Champixia ja on se jo sen verran auttanu, et ei tule poltettua kun 4-6 tupakkia päivässä.

Eilen tuli taas käytyä kontrollissa sisätautien osastolla. Oltiin istuttu suunilleen vartti siinä lääkärin oven edessä ja lääkärikin näki mut ja moikkas sieltä huoneesta, oonhan niitten kaikkien vanha tuttu. Siinä se silti touhus vaan omiaan ja saneli muita juttuja koneelle. Mua rupes vähä mietityttää, kun tiesin et se lääkäri oli tullu vasta maanantaina lomalta töihin, niin kävin kysymässä siitä niitten komentokeskuksesta et tietäähän tuo "Irmeli" että oon tulossa sille kontrolliin. No tietenkin siellä hoitajien kopissa oli se sama nätti nuori hoitsu kuka oli viime kerralla, kun olin osastolla, mun personal hoitaja monena päivänä. Se oli selvästi vieläkin mulle vihanen ku olin vähän ärtsy sillon osastolla ja sano vaan et kyllä se tietää, mene istumaan vaan. Siinä kävi sit vielä toinen, vanhempi hoitsu vielä varmistamassa, että "Irmeli" tuli vasta eilen töihin, niin sillä on vähän kiireitä, mut kyllä se sut kohta kutsuu sisään. 
Noh, oltiin puol tuntia istuttu siinä, kun sit lääkäri tuli huoneesta ulos ja pysähty siihen meidän eteen. Se kysy et "Mistäs sää siihen tupsahit, ootko tulossa osastolle?". Eihän se mitään ollut tienny mun tulemisista. No sen jälkeen ei menny enään varmaan kun kymmenen minuuttia ku päästiin sisään.

Käynnillä ei oikeestaan tullut mitään uutta tietoa, vähän paremmat ohjeet ja kahta eri voidetta sain haavojen hoitoon. Hemoglobiini mulla oli noussut 139 mikä taitaa olla lähellä miesten alarajaa, kun se kuulema vuoden verran on pysynyt 120 paikkeilla. Alhanen hemoglobiini aiheuttaa anemiaa, eli mun käsityksen mukaan väsymystä ja semmosta. Olen kyllä ollutkin paljon pirteempi tän pari viikkoa ja jaksanu herätä aamusin. Tätä edellisellä käynnillä multa otettiin bakteeriviljelyt haavaumista ja sanottiin, et seuraavalla kerralla saat tietää mitä lisätutkimuksia tulee polyarteritis nodosa epäilyn takia. No niistä viljelyistä en muistanu kysyä ja tuo uusi tautiepäilys on saman tyyppinen ku tää buergerin tautikin, sitä ei voi minkäänlaisilla testeillä tai verikokeilla todeta, vaan se perustuu suoraan lääkärin päätelmiin oireiden mukaan. Et nyt mulla on kaks yhtä varmaa diagnoosia, eikä kumpaakaan voi mitenkään todistaa. Samat lääkkeet jatkuu ja kortisooniannos pidetään vielä toistaseks siinä 40mg päivässä. Ärsytti kyllä törkeesti, kun mulla oli täys avaamaton Azamun paketti mukana, eli se lääke jonka takia oksensin kaksi kuukautta. Aattelin antaa sen sinne osastolle, et ei mene hukkaan, tai et ois edes hävittäny ne niin ei kelvannu. Se paketti makso muistaakseen kelatuen jälkeen 50 euroa ja nyt se pitäs viedä apteekkiin hävitettäväks. Ei se varmaan muuten ois niin justiinsa, mut mun olemattomilla tuloilla tommoset pikkuviat ruennu tympimää ihan kunnolla.

Kävellessä sairaalasta ulos, ensimmäisenä mietin, et kai se on vaan varailtava työkkäriin aika ja ruettava miettimään niiden kanssa, että minkälaista työtä tai koulua tässä kannattais alkaa miettimään, jos tämä tulee olemaan tätä loppu elämän. Turhauttaa vaan odottaa sitä parempaa päivää. Ensimmäinen puol vuotta meni siinä toivossa, et kyllä tästä vielä parannutaan, mut nyt sitä on vaikea edes muistaa, mitä se oli olla terve, käydä töissä ja ansaita rahaa omien tekemisten mukaan.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Törkyalpumi.

Selailin tossa ajan kuluks vanhat kuvat läpi, mitä oli kyllä harmillisen vähän. Varpaista ei löytyny kun muutama epäselvä kuva viime kesän alulta. Mut tässä siis olisi nämä mun parhaiten onnistuneet ja taiteellisimmat otokset.


Näkyvä oire numero yksi. Tästäkin olen jo leikannu nekroosi osan pois.

Tämä on tainnut olla kaikista kivuliain paikka, vaikka pipi suhteellisen harmittomalta näyttää. Vuoden verran joutukin käyttämään Reino-tossuja tai perussuomalaista sukka-remmisandaali-yhdistelmää. Parantumiseen meni muistaakseni noin puol vuotta.

Näistä oireista pääteltiin et mulla on burgerin tauti.

Viime kesänä kerrankin sain jotain aikaseks ja lähin Italiaan. Saara oli siellä kolme kuukautta työharjottelussa ja oltiin vähän aijemmin ruettu seurustelemaan niin eihän sitä malttanu pysyä kotona oottamassa. Siinä on siis mun kymmenen päivän matkatavarat.

Sairaalassa ja seuraavana päivänä kotona, riisuttuani nuo luonnon itse kehittämät ja pukemat villahousut.

Se ei ole rupi. Nypin tota violettia nahkaa tosta ympäriltä, kun se ei ollu enään missään kiinni, niin sieltä löyty lisää tota mustaa lihamössöä.

Mun oma pieni kirurginen tomenpide, nekroosin poisto. Viime kesänä tuntu et niin kauan kun tuo nekroosiosa oli paikallaan, haavauma vaan levis. Nyt en jaksanu jäädä odottelemaan että se leviää koko sääreen.

Lopputulos.

Suihkun jälkeen jalkoja aina vähän paleltaa..

..ja ne vähän meinaa sinertää.

Lääkäriä vähä jännitti ottaa tuo koepala tosta oikeen jalan pohkeesta, kun siinä on mahollisuus, et siihenkin tulee säärihaava. Viime viikonloppuna se sit vähän märki ja sen märän mukana tuli toinen tikki, mut sit oon vaan teippaillu sitä kiinni niin se ei ole sen pahemmin levinny. Tänää otetaan tikit pois, saa nähä mitä lääkäri sanoo.

 Ja tällä hetkellä ollaan sitten tämmösessä tilanteessa.



sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Kaikki taudista. Muistaakseen.

Taas on aamu kärsitty ja särkylääkkeet rupes vaikuttaa niin pystyy kirjottamaan. Koitan muistaa mistä tää tauti alko ja miten se eteni tähä pisteeseen. Saatan pikkusen jälestä muokata noita asiakohtia jos muistan jotain uutta tai tajuan jotai isompia virheitä..


Ekana tulee mieleen kun kävin vielä töissä, niin mun nivelet oli niin kipeet et jouduin linkuttamaan toista jalkaa. On se ollu varmaan koomisen näköstä, kun mä ronttaan hitsauspulloja kerrostalon ylimpään kerrokseen ja ulisen joka toisella askeleella. Sen kivun kanssa vielä eli. Melkein pahempi oli, kun siihen aikaan mulla särki kokoajan hammasta. Vieläkää en ole sitä uskaltanu revityttää pois. Viimeks kun kävin hammaslääkärissä, ehkä neljä vuotta sit, niin ne repi yhen hampaan multa, mut enemmän se tuntu siltä et ne koitti repiä mun leuan irti. Siitä jäi semmonen pienmuotonen kammo. Lääkärikin sano et "Kylläpäs olit reipas!", mut en saanu ees tarraa.


Putkihommissa tulee joka päivä jotain pieniä vekkejä käsiin ku esimerkiks jakarit lipsuu ja sen takia hakkaa rystysiä aina seinään. Huomasin sen että joka ikinen pieni peltivekki ja pipi tulehtu, eikä ne meinannu parantua millään. Sen jälkeen alko ne jätti selkä- ja nivelkivut, joita luulin fibromyalgian oireiksi. Siitä mainitsin pomollekkin. Se ties sairauden ja koitti jotenki ymmärtää mun tuskia. Jonkun aikaa pärjäsin sillein, et otin aamulla läjän perus buranaa ja panadolia, tein työpäivän täyteen, menin kämpälle pötköttään ja sit ne kivut aina laukes päälle. Yritin laittaa kylmää, käydä saunassa (firman kämpässä oli kiva ainavalmis kiuas), mut mikää ei tahtonu auttaa. Ei edes melkein joka iltainen märiseminen. Jossain välissä tajusin että se kivun voimakkuus näky melkein suoraan kuumemittarista. Aamusin oli vaan 37 astetta, iltasin se aina vähän nous.


Joululoman jälkeen kun sit kävin Jyväskylän keskussairaalassa tutkituttavana, niin mua jopa uskottiin, et se ei ole nyt ihan normaalia kuumetta, eikä se mene levolla ja buranalla ohi, niinku Vantaan terveystalolla mulle kerrottiin monta kertaa, kun kävin työterveydessä valittamassa oloa. CRP ja lasko, eli tulehdusarvot, oli pilvissä ja lämpöö oli ollu varmaan kuukauden. Mietin jo jossain välissä et jos mulla on vaan vähän normaalia korkeempi ruumiinlämpö, kun ikinä ei laskenu alle 37 asteen, mut olinpa taas väärässä. Mua tutkittiin, jos ei päivittäin, niin viikottain moneen otteeseen. Otettiin verikokeita, ramppasin reumapolilla, ihopolilla, sisätautien osastolla jne.. Jouduin syömään jäätävän läjän eri lääkkeitä verenkierron parantamiseksi, verisuonten laajentamiseen ja tulehuksen laskemiseen. Särkylääkkeinä buranaa, panacodia, tramalia ja arcoxia, mikä millonki sattu parhaiten auttamaan, mut kivut vaan paheni kokoajan. Sillon mulla oli ainakin lihas- ja nivelsärkyä, kiveksiä jostain syystä "jomotti", ne oli kosketusarat ja musta tuntu et ne oli turvoksissa. Jossain kusitestissä mä virtsasinki jo valkuaiseineita, mistä en vieläkään ole varma oliko se ihan normaalia.. Jalkoja ja varpaita poltti, vähän niin kun jalat ois ollu niitä keltasia pirun äkäsiä muurahaisia täynnä ja ne ois pistelly. Mitä lie polttiaisia ne nyt onkaan. Sit mulle tuli ihan luonnottomalla vauhdilla semmoset naturellit karvahousut navasta alaspäin. Prednisolon, eli kortisooni kuulema vauhdittaa karvan kasvua, mut itestä tuntuu et mun kroppa luulee, et mun jaloilla on koko ajan kylmä ku veri ei lämmitä jalkoja oikealla tavalla. En muista varmasti, oliko sillon jo tullut ihoon semmosia mustelman näkösiä paukamia ja varpaat ruennut sinertämään.


Tuntu et ne ei löydä mitään tautia musta, epäilyksiä oli törkeen paljon, mut pikkuhiljaa ne kaikki poissulettiin erilaisilla verikokeilla, testeillä ja varjoainekuvauksilla. Vähän väliä olin radioaktiivinen. Sairauksia, joita epäiltiin ja satun vielä muistamaan oli mm. erilaiset vaskuliitit, sarkoidoosi, tuberkuloosi, erilaisia reumoja, reaktiivinen niveltulehdus, mut vaan se oli varmaa, et mun jalkojen pulssi oli melkein yhtä heikko kun vanhoilla juopoilla. Katkokävelyltä se mun linkkaaminen kyllä lähinnä näyttikin.


Sit hakkaa taas vähän tyhjää, mut muistaakseen joskus 2011 keväällä mulla alko näkymään eka nekroosi, eli kuolio, varpaassa. Kuoliosta ihotautilääkäri sano suoraan että tuo näyttää ihan buergerin taudilta (alias bürgerin tauti tai thromboangiitis obliterans). Siitä viisaampana lääkärit tuikkas mulle lantion kohdalta katetrin valtimoon ja kuvas varjoaineen avulla miten se veri mun jaloissa kiertää. Eihän se oikeen kiertäny. Karun näköstä oli, kun ne teki siihen valtimoon reijän ja verta lens kaaressa lääkärin naamalle just kun elokuvissa, ennen kun se sai sen katedrin paikallee. Käyttäkää siis suojalaseja niin kun tää fiksu lääkärisetä! Se oli kans mielenkiintonen tunne, kun ne laski sitä katetria pitkin sen varjoaineen sinne suoneen. Mua varotettiin et se saattaa tuntua siltä kun laskis pissat housuun, mut vähän pieleen meni se arvio. Se tuntu pahemmalta ku ois just nuotiosta otetun kuuman hiilihangon työntäny voimalla perseeseen. Oleppa siinä sit liikkumatta ku lääkärit käskee. Mut hyvin se sit meni. Kuvista näki et pienet-, sekä keskisuuret valtimot on tukossa ja sit siinä kävi ilmi jotkut "korkkiruuvimaiset tukokset" tai jotkut vastaavat, mitkä viittaa kuulema yleensä buergerin tautiin.


Kivut paheni koko ajan ja kesän aikana nekroosia oli jo vasemman jalan kolmessa keskimmäisessä varpaassa ja oikean jalan ulkosyrjässä. Tautia hoidettiin burgerina. Oon kyllä aina ollu mäkkärin suurkuluttaja, mut tota voi jo sanoa kohtalon ivaks. Vaikken ikinä oo ollu kooltani iso, niin paino tippu muutamassa kuukaudessa 69-56kg, jos nyt oikein muistan. Uusia kipulääkkeitä testattiin mm. norspan laastareita ja temgesickejä, joista ei huomattavaa apua ollu. Parhaiten toimi vieläkin tramalit ja perus buranadol yhdistelmä. Tarmalia vaan meni yleensä 900mg vuorokaudessa, mikä ei ollu vissiin kovin hyvä asia. Normaali maksimi annos Suomessa on 400mg ja jossain muualla Euroopassa kuulema 600mg. Sen vaikutus katto on lääkärin mukaan se 400mg, joka tarkottaa, että se ei sen vuorokausiannoksen jälkeen enään lievennä kipua, josta satun olemaan täysin eri mieltä vuoden aktiivisen syömisen jälkeen. Mut vaikka ne paljon jo tilannetta auttokin, niin silti olo oli kokoajan kaukana kivuttomasta.


Syksyllä 2011 menin päivittäiseen tiputushoitoon Jyväskylän sädesairaalalle, sisätautien polille. Siinä käynnillä selvis et mulla on kuumetta ja musta otettiin taas kaikenlaisia näytteitä ja niistä taas selvis et mulla oli päässy pöpö vereen. Eli vaiheeks verenmyrkytys, ja ainut miten se liitty koko tautiin oli et mun vastustuskyky saatto olla vähän heikko, johtuen tietenki tästä taudista. Se oli päässy sinne vereen pissateitä pitkin ja taas maattiin pitkään sairaalassa. Tuntuu itestäki vähä hölmöltä, mut en muista, et amputoitiinko multa samalla kertaa tuo vasemman jalan keskimmäinen varvas, vai oliko se eri kerta. Enivei. Muut haavaumat sit parani TODELLA hitaasti itekseen. Tyttökaveri sano, et eka amputoitiin ja sen jälkeen nous uudestaan kuume myrkytyksen takia.


Suunnilleen tässä välissä kävin taas kipupolilla ja sieltä mulle määrättiin kokeiluun OxyContinia särkyihin. Aluks siitä tuli paha olo ja se vaan oksetti, mut ku siihen tottu, niin se on ollu kyllä paras helpotus mun tuskiin. Niillä saa parhaillaan olon lähes kivuttomaks ja mulla niistä ei oo tullu muita haittavaikutuksia, kun kova maha ja välillä tosi oudot unet. Myöhemmin (reilu viikko sit) mulle annettiin vielä OxyNormia, joka on sama aine, mut lyhyt vaikutteisena, elikkä tarkotettu ns. läpilyöntikipuun. Se on auttanu kyllä tosi paljon noihin aamusärkyihin, enää ei mene sunnilleen kun puol tuntia ku pystyy jo reippaasti nousee sängystä aamukahvit keittelemään.


Aamu sairaalassa.


Pari viikkoa sit mulla pitkästä aikaa paheni taas kivut ja rupes tulee uusia nekrooseja. Tällä kertaa säikähin ihan tosissaan, kun ne ilmesty ihan tyhjästä kolmessa päivässä. Tuntu et ne laajenee silmissä. Kattokaa huvikseen tuo nekroosi-linkki wikipediaan tuolta ajemmin, jos ei aijemmin sattunu kiinnostamaan. Tuli vähän motivaatiota röökinpolton lopettamiseen, kun se on taas kerran lääkäreiden mukaan ainut keino millä ite voi tähän tautiin vaikuttaa. No sisätautien osastolla taas istuin kolme päivää turhan panttina. Ainut mitä ne teki, mitä en vältäämättä ite ois osannu tehä, nii otti koepalan pohkeessa olevasta kyhmystä. Sit mun pikkuhiljaa alas ajettu kortisooni annos nostettiin 2,5mg-40mg päivässä ja sen takia ois vielä pitäny jäähä kolmeks päivää sairaalaan, et ne seurailee, kun minä syön kortisonia. Siinä vaiheessa joka hoitaja ja lääkäri oli jo ihan kypsänä muhun, kun narisin sen minkä kerkesin, ku ne ei testaillu tai tutkinu mitään uutta. Lääkäri sit tuumas et "Ei me sua täällä voija väkisinkään pitää" ja pääsin onnellisena Saara-tyttökaverin viereen kotia yöks. Ainut asia mitä ne ois vielä sen kolme päivää tehny, niin mittaillu verensokeria, kun kortisooni saattaa nostaa sitä, mut seki mittari mulla on onneks kotona. Vakuutin et osaan soittaa ja mennä nopeesti takas, jos mun tilassa tapahtuu jotain dramaattisia muutoksia.

Seuraavana iltana.

Viikko osastokäynnistä, kontrollikäynnillä sit selvis, et sen koepalan perusteella ei voitukkaan poissulkea valtimon kyhmytulehdusta, eli polyarteritis nodosaa. Ainut hyvä puoli kun lueskelin netistä tosta taudista oli, et suhteellisen sama lääkitys niissä molemmissa on (buergerin taudissa ja polyarteritis nodosassa). Muuten ois mukava kuulla ens viikolla kontrolli käynnillä et ei se ollukkaa burgeria, et oot ihan turhaa mättäny koura tolkulla rapian vuoden eri lääkkeitä ja kärsiny niitten haittavaikutuksista. Nyt sit odotellaan mitä ens viikko tuo tullessaan.

Meni näköjään yöhön tän loppuun kirjottamine ja siks jäikin paljon sanomatta, kertaku väsyttää, mut eiköhä tuota kerkiä myöhemminki.


perjantai 20. heinäkuuta 2012

Viikateukkoa narraillessa.

Empä kauan viihtyny kirjottelematta. Oon viimeks tainnu kirjottaa asiatekstia ysiluokalla johonkin aineeseen. Kokoajan pää täynnä asiaa, mut sit kun rupee kirjottaa nii aattelee kaikkia ristii, eikä kirjottamisesta tuukkaa mitään. Mut sitä oon itekseni huumorilla aatellu, et joku herra Kuolema on kyllä vissiin tosissaan yrittäny saaha mua alusta asti hengiltä, mut silti mää jotenki aina livahan sen näpeistä.

Ensinnäki synnyin kolme kertaa napanuora kaulan ympärillä käytännössä kuolleena. Äidiltä oon kuullu että olin ihan sininen ja en pitäny mitää ääntä, ku loikkasin tähän mailmaan, mut niin ne vaan mut elvytti. Äitikään ei ollut edes tajunnu, että jotain on pielessä, ku olin sen esikoinen.

Sitten on kaiken mailman pieniä tapahtumia, kuten esimerkiks kävelin pienenä puuaidalla paljain varpain, josta tuli tikkuja niin paljon jalkapohjiin et sain verenmyrkytyksen, setä laski pulkalla mun päälle niin että koko etuhammasrivistöstä ei ollu enää tietoakaan ja teininä jouduin käymää hirveet oikomishoidot luultavasti sen takia. Sit oli vielä se, kun meinasin tukehtua makkaraan, mut mummo sai jäätävällä selkälämärillä lyötyä sen palasen pois mun kurkusta. Seuraavana aamuna mun naama oli ollu täynnä verenpurkaumia ja pintaverisuonet näkyny naamassa sinisinä ihan selvästi. Et aika vähiin oli happi käyny.

No sit oli varmaan aika pitkä aika, ettei mitään isompia tapahtunu ku olin suhteellisen rauhallinen ammattikouluun asti. Skeittasin ja pelailin Counter-Strikeä, naisten katteluista ei ollu vielä tietookaan. Pari kertaa oli kyynärsauvat kaverina, kun skeitatessa välillä paukku nilkat ympäri ja kerran on murtunu snoukatessa käsi. 14 vuotiaana voitin Muuramen skeittiparkin avajaiskisat ja vielä 16 vuotiaitten sarjassa. On muuten yks hienoimmista hetkistä mitä mun elämästä muistan. Samasella skeittipaikalla koitin sit ekan kerran ajaa kyykkykevaria ja perseelleenhä se meni. Kesätyörahat sai suoraa laittaa uusiin katteisiin. Tää mun kaveri sano vielä että "Kaadu sit oikeelle kylelle, jos kaadut, sen puolen katteet on valmiiks paskana." ja minähän tein työtä käskettyä. Rysähin kylelleen ekassa mutkassa. Syytä en tarkkaan tiiä, mut luultavasti napautin vähä turhan reilusti etujarrua, kun asfaltti oli ihan uutta ja siinä oli vielä se valmistuksen jälkeinen vesiöljypinta. Ekana tietenki pyörä ylös ja ihmettelemää et mitä kaikkea pyörälle kävi. Itellä oli kummiskin suojina t-paita ja shortsit. Ku tää piikin omistaja säntäs paikalle, niin tietenki kyseli, et kävikö pahasti, mut ei menny kauaa ku kaveri tajus et "voi vittu, mää kaaduinki sillo aijemmin vasemmalle". Noo, siitä tuli kesäks meille mukava puheen aihe ja saatiin vielä könttähinnalla korjautettua ne katteet ku se kaveri korjautti samalla oman puolesa.

Lokakuun 18. päivä, 2006. Olin yötä mun kaverilla Miikalla, kun oltiin koko yö juostu tyttöjen perässä Muuramessa. Aamulla kymmenen aikaan lähettiin ajelemaan Jyväskylään päin vaihtamaan Miikan vanhaan 316 Bemariin talvirenkaita. Miika oli 18 vuotta ja se oli vähän aijemmin saanu ajokortin, mulla oli ikää sillon 17 vuotta ja meidän lisäks kyydissä oli vielä yks Mikko. Muuramen ja Jyväskylän välisen moottoritien alussa, just ennen kun keskikaide alko, niin bemari lähti 100km/h vauhista poikittain vastaan tulevien kaistalle mustan jään takia. Vastaan tuli vanha punanen Saabi ja se rysähti vänkärin puolen kylkeen samoja vauhteja. Mä olin apukuskina ja Mikko istu muistaakseen mun takana takapenkillä. Bemari rysähti vastaantulevien kaistan lepikkoon ja Saabi pysähty ku purkka tukkaa siihen paikkaan. Aluks näin vaan valkosta jonkun aikaa, mut kun mun näkö palautu, niin luulin aluks, et olin ollut tajuttomana välillä, kun autossa ei ollu ketään ja jätkiä ei näkyny missää. Mulla oli jalat ovesta ulkona ja penkki oli vääntyny melkein 90 astetta oikeelle. Siinä sit ku jalat rupes toimii ja pää pelaamaa, niin nousin autosta ylös ja kattelin ympärille. Pojat oli lentäny autosta ulos kauas lepikkoon ja tajusin et en ollukkaan välillä tajuttomana. Ekana juoksin Miikan luokse koittamaan pulssia ja kattomaan et se hengittää, tiiä sit mistä elokuvista se oli alitajuntaan menny. Molemmat tuntu, mut sen pää oli silleen luonnottomasti puun takana. Mikon luokse en ehtinyt kun mua jo revittiin pois sieltä lepikosta ja vietiin tien varteen ambulanssia odottamaan. Ekojen tulijoiden oli vaikee uskoo, et olin ollu koko kolarissa. Sit mua rupes sattumaan niskaan aivan järkyttävän paljon. Semmonen rouva tuli mua taluttamaan siitä pientareelta pois ja sano et "tuu tohon hänen autoon makaamaan siks aikaa että ambulanssi tulee". Käveltiin varmaan 200 metriä ja kipu vaa paheni kokoajan. En löytäny minkäänlaista asentoa auton takapenkiltä ettei muhun ois sattunu. Ikinä ei oo aika menny niin hitaasti. Sit ku ei kukaan ruennu mua sieltä hakemaan, niin tää rouva kävi kyselee, et missä se apu viipyy. Oli tullu pikku infokatkos ja koko hälytyskeskus ei edes tienny musta mitään. Loppujen lopuks ne sit mut sieltä haki ja tyrkkäs mulle niskatuen ja heitti baareille. Sairaalassa sit selvis, et mulla oli kaularanka murtunu, hienolta nimeltä se oli joku luxaatio, ja jotain pieniä ruhjeita siellä täällä. Sairaalassa ollessa kuulin, et Miika oli aivokuollu ja muistaakseen se otettiin illalla tai seuraavana päivänä koneista irti. Sen pää oli jysähtäny siihen puuhun, muistan sen vähän turhanki elävästi. Mikko oli tajuttomana reilun kuukauden, helpompi ois varmaan luetella ne elimet mihin ei tullu mitään vammoja. En oo Mikon kanssa ollu juurikaan tekemisissä sen jälkeen ku oltiin muutenkin tutustuttu vasta edellisenä iltana, mut kuulema se on hyvin toipunu ja elelee vissiinki ihan normaalia elämää. Mulla ja Miikalla oli turvavyöt kiinni, mut Miikalla oli se vyön vastakappale pettäny. Linkki kolarista.


Kolme kuukautta siinä meni niskatuen kanssa kikkaillessa ja fysioterapiassa rampattua. Sairasloman aikana rupesin ajelee ajokorttia ja yritin rueta ammattikoulua jatkamaan, mut olin jo niin paljon jälessä, et mun piti suorittaa työharjottelu kesällä. No tää työharjottelupaikka sit osottautu niin mukavaks, et sain sieltä palkankin ja sitten sain jäädä sinne oppisopimuksella käymään koulun loppuun.

Ainoot vammat mitä mulla kolarista jäi oli kovat päänsäryt pitkäks aikaa ja musta tuli todella levoton. En meinannu malttaa kahvia juoda loppuun, kun piti olla jo menossa seuraavaan paikkaan. Ja se levottomuus kesti niin kauan, kun sit sairastuin tähä nykyiseen perkaleen tautiin, koska oli pakko oppia olemaan paikallaan, kun varpaat oli kuoliossa ja jalkojen rasittaminen vaan pahensi kipuja.

On tuota moni tainnu sanoo et on se kumma mite paljon paskaa sitä yhen niskaan mahtuu, mut vielä ei ole herra Kuolema mua niistäny.

Pään purkamista.

Heräsin taas ihan ihmeelliseen uneen. En tiiä onko nuo jotain valveunia vai mitä, mut luultavasti ne tulee jostain mun lääkkeistä. Rupesin tippumaan unessa, mut kun avasin silmät niin se uni ei loppunukkaan vaan tunsin vieläki et tipun ja näin vähän niinkun animoituja pilvenpiirtäjiä enkä pystyny liikkumaan, mut kun tuijotin pisempään niitä pilvenpiirtäjiä, niin ne rupes hahmottumaa makkarin sälekaihtimiks ja pikkuhiljaa pystyin liikuttamaan mun kroppaa ja se tippumisen tunnekkin loppu. Olin kokoajan silmät auki, nyt oon siitä varma, ku aijemmin oon ollu ihan pihalla ton unen jälkeen.

Aattelin vähä avautua itestäni ja omasta tilanteesta niin koitan alottaa mahollisimman alusta. Piti pyyhkästä reseptit ja apteekkikuitit läppärin päältä pois ku ei oo tullu istuttua viimeaikoina pahemmin koneella. Tuo sohva ja telkkari syöny aikaa vähän turhanki paljon tässä vajaan parin vuoden aikana. Mut jos sitä nyt sit sais edes tänne jotaki aikaseks. Täytin tossa maaliskuussa 23 vuotta ja oon tai olin ammatilta LVI-asentaja. Tällä hetkellä tyhjäntoimittaja.15 vuotiaasta asti oon jakanu mainoksia ja ajellu pitsamopoa et sai tupakit ostettua ja puhelinlaskut maksettua. 18 vuotiaana lopetin ammattikoulun ja kävin koulun loppuun oppisopimuksella ku sopivasti sai jäädä kesätyöpaikkaan töihin. Koulussaki pärjäsin luultavasti keskivertoa vähän paremmin.

2010 syksyllä muutin Helsinkiin töihin, mut en tainnu keritä olemaan kun pari viikkoo töissä ku olin ekan kerran kuumeessa ja ei muutaku saikkua hakemaa. No ei siinä mitää, huilasin pari päivää ja työt jatku. Parin viikon päästä oli taas semmonen epämääränen olo ja taas kuumetta. Hävetti oikeen soittaa töihin et "juu taas mulla ois kuumetta" ku uus työpaikka ja muutenkaa en ollu oikeen tottunu olemaan pois töistä sairastelun takia. En muista enää et kauan tota seilaamista kuumeen kanssa kesti ennen ku työterveys hoksas tutkia et mulla oliki keuhkokuume. Mä sain antibiotit ja taas pari viikkoo saikkua. Sairasloma loppu ja onnellisena menin töihin taas pariks päiväks, kunnes sit oli labrakokeet ja kontrolli työterveydessä. Sieltä selvis et tulehusarvot oli vieläki reilusti kohollaa ja kuumettaki tais vielä olla, mut ei ollu tullu niissä "pitäs olla töissä" paineissa hirveesti ite mittailtua. Lääkärin mukaan äkäsimmät antibiotit mitä löyty ja töihi ei ollukkaa vielä mitään asiaa. Loppujen lopuks pääsin töihin ja lämpö pysy jonku aikaa iha normaalina, mut siitä jäi semmonen omituinen "jokapaikkaa särkee" olo.

Siinä oli kaikenmoisia erotouhuja välissä kun sit muutin Pitäjänmäestä Vantaalle työpaikan kämppään. Siitä syksyn keuhkokuumeesta joulukuuhun asti koitin käydä väkisin töissä vaikka kokoajan oli vähintään pientä lämpöä, päätä särki jatkuvasti ja se järkyttävä alaselkäkipu on jääny mielee. Buranaa ja Panadolia meni purkkitolkulla. En ollu oikeen kotiutunu Helsinkiin niin ajelin lähes joka viikonloppu kotia Jyväskylään ja sit äidille puhuin aina ku ei ollu oikeen ikinä hyvä olo. Sillä on semmone tauti ku Fibromyalgia ja sen oireet osu aika hyvin noihin mun vaivoihin, niin aateltiin et sehän se on sitten mullaki. Sitä ennenvanhaan kuulema sanottiin luulosairaudeks ja siihen ei oo oikeen muuta hoitoa ku särkylääkkeet jos nekää sattuu auttamaan. Määhän olin siitä sit onnesta soikeena et on edes joku selitys kivuille ja sen voimalla painelin takas etelää töihi.

Joululomaa sitten menin porukoille viettämään ja kuinkas ollakkaan olin kuumeessa ja kipeenä koko loman. Soitin loman jälkeen töihin et oon taas kipeenä ja jään Jyväskylään tutkittavaks. Muutenki oli jo tullu sanomista ku mun työterveyteen oli menny niin paljon firmalla rahaa, mikä taaskaa ei ois pitäny varmaa olla mun murhe, mut piti siitäki pomon kuittailla. Loppu ainaki se kuittailu ku rupesin käymää Jyväskylän keskussairaalassa omalla kustannuksella. Ei siinä, kyllä se mua jakso kehuakki ku satuin olemaan terveenä ja töissä. Siitä asti mua on tutkittu, eikä vieläkään ole varmaa diagnoosia, oireet on jo ihan erillaiset nykyään ja lääkkeitä syön aamuin illoin about kymmentä erillaista plus särkylääkkeet kovaan kipuun.



Vielä viikko sitten mun diagnoosi oli Buergerin tauti, jota oltiin hoidettu vuoden verran kokeellisilla menetelmillä aikalailla tuloksitta. Viime viikolla jouduin taas sit sairaalaan uusien oireiden takia. Musta otettiin koepala oikeen jalan pohkeessa olevasta kyhmystä joidenkin vaskuliittien poissulkemiseksi, niin patologi oli todennut tutkimisen jälkeen että polyarteritis nodosaa ei voi myöskään sulkea pois epäilyksistä, mutta koepalasta ei myöskään voi todeta että tauti olis se.

Koitan tässä paremmalla ajalla muistella taudin kulkua ja mun elämää sen kanssa. Koska taudilla ei ole varmaa nimeä ja ylipäänsä se on joku todella harvinainen, niin mulla ei oo ollu minkäänlaista vertaistukea tai puhumattakaan ennusteesta tai taudin kulusta. Että saattaa olla että vielä kasikymppisenäki porskutan menemään ihan täysillä tai sit mulla pikkuhiljaa amputoidaa raajoja pala palalta. Toistaseks ei ole kummiskaan amputoitu vasta ku vasemman jalan keskivarvas ja pikku pala sen viereisestä pienemmästä varpaasta tippu ihan itekseen kuolion takia. Että tässä sitä ollaan oltu vajaa kaks vuotta eläkkeellä ja ooteltu parempaa päivää, tosin aika heikolla menestyksellä. Kiva jos jotai kiinnosti lukee ja toivottavasti tää auttaa edes jollain tasolla mun välillä vähän horjuneeseen mielenterveytee. Laitan vähän kuvia yms. kun taas innostun kirjottelee.