maanantai 17. huhtikuuta 2017

Julkasematonta vanhaa angstia.

Pitäis kirjotella jotain uutta, mut ei oikeen tuo runosuoni oo kukkinu, niin aattelin ainakin tän vanhan pätkän julkasta, mitä en joskus viittiny tai jaksanutkaan tehä, kun meno Tampereella menikin vähän masentavan monimutkaseks hyvältä vaikuttaneesta alusta huolimati. Mutta tässä nyt kuitenkin vielä hyvissä fiiliksissä TAYSin vuoteella vuodateltua liibalaabaa:

Hyvää huomenta, päivää, iltaa tai yötä, tai mitä vuorokauden aikaa ikinä vietätkään tätä lukiessa, Formulacastin Alexia tai Vuorisen Juhaa vähän siteeraten (eka Juoppis muuten ilmaiseksi Suplassa äänikirjana), täältä appiukon Mansen työkämpältä. Ollaan perheen kera täällä pääsiäislomaa vietelty ja kohtuullisen tyytyväisillä mielin, kaikesta menneestä paskasta, pahimmista kivuista, isoimmista haavaumista, aikalailla varmasti tulevista tarpeettomista ihonsiirroista, liian myöhään aloitetun hoidon johdosta, pyörätuolin neloskerrokseen ronttaamisesta, ynnämuusta pienestä vaivasta, mitä joku kerkesi mulle saada aikaseksi ennen oikeeseen hoitopaikkaan päästämistä.

Aloitan kumminkin jostain hyvästä, eli Laukaan terveysaseman toiminnasta ja henkilökunnasta. Kiitos luojalle siellä on vielä omatkin aivot ainakin lähes kaikilla käytössä, eikä asiat mene pilkulleen, niin kuin joku elämäänsä kyllästynyt ylilääkäri mahonkikonttoristaan jalat pöydällä käskee. Mutta jos jotain näin seitsemättä vuotta kroonisten haavojen kanssa taistelleena voin omalta kohdalta neuvoa, älkää herranen aika vaihtako Mepilex Boarder laastareita ainakaan täysin Biotainin vastaaviin tuotteisiin, Mepilexiä täälläkin haavahoitoon erikoistuneessa yksikössä käytetään. Biotainin "vastaavia" ei voi edes samassa lauseessa mainita, kun ne ei aluksi tartu millään kiinni, mutta sitten kun ne jämähtää kiinni, niin ne repii koko ihon mukana irrottaessa ja mun kohdalla ärsyttää haavoja vaan entisestään, mikä käytännössä aktivoi haavojen leviämistä uudestaan, niinku näytti käyvän vähän liian perusteellisen haavahoidonkin jälkeenkin. Mutta silti erityisesti kiitos haavahoidolle, uudelle omalle lääkärille ja niille joita hän on mahdollisesti konsultoinut mun sairauteen liittyvistä asioista. Harvemmin, vaikkakin välillä vähän kiireellä, niin kuin lääkäreillä tuntuu tapana olevan, tuntee itseään silti tulleen kuulleeksi yhtä hyvin, vaikka käynnin jälkeen saattoikin välillä tuntua, että sainkohan asiani varmasti tarpeeksi selkeästi kerrottua. Nyt jälkeenpäin tiedän että asiat meni silläkin kiireellä perille. Vielä pakko kiittää reumapolilla uskollisesti mun huolia kuunnelleelle hoitajalle, joka kyllä tietää ketä tarkoitan jos tämän joskus lukee.

Sitten "vähän" risuja, edellistä hoitavaa tahoa kohtaan. En tiedä oliko kyseessä ego, joka ei antanut periksi, kun ei diagnoosia edes enään harkittu, vaikka sähköpostiin laitoinkin ihan lääkäreiden Duodecim aikakauslehden artikkelin yhdestä sairaudesta, jonka teksti olis voinut olla suoraan mun epikriisistä, haavojen synty, reagointi kortisoniannoksen laskemiseen jne., suoraan sanoen kaikki mitä sairaudesta kerrottiin, tuntui vaan täsmäävän mun taudinkuvaan. Jonka kuitenkin ennemmin kuulema tällä kertaa saattoi aktivoida sairauden vaikka tupakinsavun leijuessa sattumalta nenään jonkun ohikulkiessa, pikkusen tällein kärjistetysti. Siitä kun olisi saanut varmaan mukavan oman artikkelin johonkin hemmetin tärkeään lääkärilehden sivupalstaan. Se vaan vähän soti vastaan vajaan vuoden tauon jälkeisen tupakointini uudelleen aloitusta, kun masennuin ja en yksinkertaisesti siinä vaiheessa välittänyt tuon taivaallista, elänkö vai en, joka kertoo jotain mun silloisesta motivaatiosta olla vielä polttamatta ja Kineretin pienistä haittavaikutuksista, kun en yksinkertasesti vaan ole kovin masentuvaa tyyppiä. Nyt se tietenkin ärsyttää yli kaiken, kun en vaan ollut polttamatta! Silti kummasti se "normaali" tupakoinnin määrä ei aktivoinut tautia koko pahimpana masennuskautenakaan, jota olen ikinä kokenut. Se kertoo jotain mun sen hetkisestä ajatusmaailmasta, kun olevinaan tupakalla käynti oli Peetun lisäksi melkein ainut "hyvä" syy nousta sohvalta ja käydä edes pyörähtämässä pihalla.

Samainen lääkäri, jos en aivan väärin muista, sanoi myös aikanaan, kun sairaus/haavat aktivoituivat seitsemän kuukauden lakon jälkeen, että hän ei usko kyseiseen Buergerin tautiin, mutta kehotti silti olemaan polttamatta, ettei muut lääkärit enää takerru siihen diagnoosiin. Silloin sain kinerettiä osastojakson ja kaikkien muiden hoitojen jälkeen. Uudet koepalat kun sulki taas pois suoranaisen vaskuliitin, jos olen oikein ymmärtänyt, kun tästäkin lääkäreiltä saan/sain vieläkin ristiriitaisia vastauksia ja erinäköisiä kommentteja. Ei vaan, kyllä siitä taidetaan nyt kuitenkin olla jo aika varmoja. Silti lääkärin vastaus oli taas, "aloita se Kineret, paranee haavat nopeammin", vaikka hän jo aivan varmasti tiesi, etten tule sitä aloittamaan, niin hänellä olikin valmiiksi ässä hihassa. Muutenkin kaikki muut mun tilannetta seuranneet ovat mun kanssa samaa mieltä, että aikaisemmin haavat parantunut aivan yhtä nopeasti ilman koko lääkettä, kunhan leviäminen on saatu, luultavasti aina sen jättikortisoniannoksen suoneen laittamalla pysähtymään. Ässänä toiseksi vaihtoehdoksi sain heti sen jonkun kihtilääkkeen, kun ties kuinka monennen kerran sanoin etten kinerettiä ala piikittämään. Kuulemma tämä kihtilääke ehkä ajaisi saman asian, mutta menisi suun kautta, eikä joka päivä pistämällä mahaan. Ja vaskuliitin pois jäämisen jälkeen, jos se nyt tosissaan on poissulettu, kas kummaa, Hampurilaistauti olikin taas kyseisen minusta vastaavan ja päätökset tehneen lääkärinkin ainoa haavojen aiheuttaja, ainakin epikriisien mukaan. Mutta syyttäkööt vaan mua skeptiseksi, kun joka toinen päivä se ei ole mahdollinen ja taas joka toinen päivä se ei mikään muu voi missään nimessä olla.


Se pahamaineinen kihtilääke.

Silti mun hoidosta vastaavana, eli oletettavasti eniten minuun perehtyneenä lääkärinä luulis, että muistaisi ensimmäisten sääriin tulleiden haavojen aktivoitumisen alkaneen frisbeegolfreissulla Laajavuoressa, eikä nämä viimeisimmät, jotka tulivat parin päivän moottorikelkan rassailun jälkeen. Uusimmassa epikriisissä silti luki kutakuinkin näin: "Uusimmat haavaumat syntyivät frisbeegolf reissun jälkeen." Ei ehkä silti tulis mullekkaan mieleen Tammikuussa lähteä nakkelemaan frisbeetä tai ainakaan Laajavuorta kävelemään samalla ympäri, kun itse yhdistän aina kylmän ja fyysisen rasituksen haavaumien aiheuttajaksi. Ainakin olen yrittäny oppia kerrasta jos haavoja tulee, etten tekis samaa virhettä uudestaan. Jossakin postauksessa kehuin miten kipupsykologin keräämän moniammatillisen tapaamisen jälkeen oli moneen vuoteen sellainen olo kyseiseltä polilta lähtiessä, että tuli kuulluksi ja jopa naureskeltiin ihan niitä näitä, niin nyt jälkeen päin en tiedä mitä kauppalistaa lääkäri on siinä kohtaa miettinnyt, kun on tuon frisbeegolffin yhtäkkiä keksinyt sanella sinne epikriisiin, niin kuin se olis uusi asia. Jälkeenpäin koko käynnistä ei tainnutkaan jäädä mulle käteen, kun varmistettu tieto nolossa kelkkaseikkailussa murtuneesta kylkiluusta.

Mutta sitten alkoikin vyyhti purkaantumaan aika vaudilla. Pieni varoitus jatkossa tulevista kuvista tottumattomimmille.. Eka Saaran töissä kiinnostuttiin tästä blogista, sairaudesta tai jostain muusta syystä tätä luettiin ja Saaran työkaveri (etten ole kohta oikeudessa, niin en nimiä tms. viitsi paljoa kirjotella, mut kaikki tietää kenelle oon ison kiitoksen velkaa) kertoi tästä blogista yhdelle kaverilleen, joka sattui olemaan lääkäri ja hänkin kiinnostui tapauksesta.
 Sille oli ekana tullut mieleen, onko multa tutkittu suolistotaudit, jotka monesti aiheuttaa vastaavan tyylisiä haavaumia ja saattaa olla suhteellisen oireettomia muuten. Pahoinvointia ja oksenteluahan mulla on pitkin sairautta ollut paljon ja maha on kokoajan kovana, mitä olen pitänyt vaan oxycodonen haittavaikutuksena, mutta sekin rupes toimimaan huomattavasti paremmin, kun kortisoni annos nostettiin haavojen myötä, niin ei tuntunut yhtään pöllömmältä teorialta, vaikka muuten kaapeli perämoottorissa ei ideana ehkä ollu mukavimpia ajatuksia, mutta kaikkiin muihin tutkimuksiin nähen, tuskin se edes menee kärkeen, aattelin..

Samoihin aikoihin kostin Käpylle, yhelle mun tukipilareista, muistaakseni yhden vatsapin yllärivideon, millä se säikäytti mut ja järkytti Saaran pahanpäiväsesti, luojalle kiitos et Peetu ei ollu kattomassa tai kuulemassa "rallivideoo", kun se muuttu vähän kesken pätkän ja äänet oli tietenki puhelimessa nupit kaakossa. Nyt voi sanoo, että se oli etäisesti ennevideo, mitä tuleva oli tuova tullessan. :D Huonsta huumorista huolimatta, se on lukemattomat kerrat ollut se mun olkapää, kun mulla on meinannut keikata kuppi nurin tän sairauden ja millon minkäkin tilanteen takia. Laitoin vaan kesysti jonkun tosi hemaisevan etovan kuvan sille WhatsAppiin haavoista, kun se ei kauheesti huvikseen tykkää noita haavakuvia katella. Kohta se oli kuitenkin katellut googlesta vastaavia kuvia ja ensimmäisen kerran tuli esille diagnoosi PG, eli Pyoderma Gangrenosum tai Pyoderma Gangraenosum. Taidettiin naureskella, että sehän se on oltava. Sitten joku päivä siitä rupesin lukemaan artikkeleita ja taudinkuvaa kyseisestä sairaudesta, niin ekan kerran ei kertaakaan pistänyt mikään silmään, mikä ei täsmäis tai suoraan sulkis koko diagnoosin multa pois. Kaiken hyvän lisäks nivelreuma tai -oireet oli mahdollisia laukasevia tekijöitä, niinku mulla taudin ensioireina oli ja kaiken "hyvän" lisäks suolistosairaudet toisena aiheuttajana, mutta myös 30-50% sairastaa sitä ilman mitään ilmeisiä liittännäissairautta, joka sen olisi voinut aiheuttaa. Myös se toistui monesti, että ennen diagnoosin varmistumista, haavaumia pidettiin todella useasti vaskuliittina, niin kuin mulla usean vuoden, aina uusimpiin koepaloihin asti. Kruununa kattavin tutkimus oli tehty Tampereen Yliopistollisessa sairaalalssa, johon olin vuosia koittanut päästä tutkimuksiin, kun diagnoosit rupesivat kumoutumaan ja toistumaan uudestaan, mutta jostain syystä mua "väkisillä" pidettiin Jyväskylän keskussairaalassa "hoidettavana".


Tilanne oli tosi pitkään tämä, ennen kun käsky kävi, että kortisonia alaspäin ja kolkisiinia, kihtilääkettä siis reumapolilta metsästämään, kun se oli vielä kaiken hyvän lisäksi joku vähän kalliimpi lääke, mikä piti erikoisluvalla hommata polin kautta. Asiaa olisi auttanut/nopeuttanut jos joku olis suostunut vastaavan lukuisiin soittopyyntöihin, joita sihteeri aina kehui jättäneensä. Päivänkin kertoi monesti, millon joku soittaa, mutta eipä mitään kuulunut.

Ja varmasti hyvästä syystä sitä alettiin laskemaan, siis kortisoniannosta, vielä kun haavat oli aktiiviset, niin saatiin sekin ekan kerran todistettua, että sama haava teki uutta nekroosia. Tulipahan sekin koitettua, niin sai lisää tukea PG diagnoosille ja että kipua on aina olemassa kovempaakin, vaikka luulin jo katon tulleen aikoja sitten vastaan.
Lähtötilannekkaan osastolle päästyäni ei tieten mikään ihanteellinen ollut, kun kortisonia ei jostain pätevästä syystä laitettu suoneen rauhottamaan leviämistä heti alkuvaiheessa, niinku aijemmin, heti kun haavoja on tullut.









Kun olin lukenut taudista kaiken mahdollisen, kerroin siitä omalle lääkärille, joka käsittääkseni mun haavojen harvinaisuuden ymmärtäen, tuntui heti ottavan selvää enemmänkin kyseisestä sairaudesta. Saara oli jo verrattaenkin tosi huolissaan mun yöllisistä itkuhuutokipukohtauksista ja varmaan vähän myös, ettei joudu lakanapyykille, jos en pääsekkään ollenkaan ajoissa aamutortulle, niin pistin tosiaan sähköpostilla Tampereella kirjotetun artikkelin tälle mun terveydenlankoja käsissään pitelevälle lääkärille uudesta, meistä kaikista lähipiirissä osuvimmasta diagnoosista mitä voi olla. Samanlailla olin aijemmin laittanut kuvia yms. haavojen etenemisestä ja jos jotain kysyttävää oli tullut vastaan, kun hän ei tosiaan ollut koko haavojen ilmestymisen aikana kun kerran ottanut mut vastaan ihan haavojen alkutekiöissä, eikä sillonkaan edes katsonut haavoja kun kuvista, mitkä Laukaan haavahoitajat oli edellisellä hoitokerralla ottanut. Yleensä vastaus oli ollut jollakin tavalla rohkaiseva, esim. että hyvä että käännät kaikki kivet, kyllä tästä vielä selvitään tms. ja kyseistä lääkäriä ei oikein muuten tahtonut saada kiinni kun maililla, mutta tällä kertaa vastaus oli vaan tyyliin: "Laske kortisonia ja hae ne lääkkeet hoitajilta!" jolla luultavasti tarkoitti Kinerettiä tai kihtilääkettä. Eikä siinä mitään, haavat oli jo niin pahat, että olin valmis sitä kihtilääkettä koittamaan, mutta olin jo viikon soitellut reumapolille ja koittanut saada soittopyyntöä läpi hoitajille asti ja sihteeri oli sen moneen kertaan merkannut kuulemma sinne, mutta vasta kun kerroin kuka lääkäri muhun oli yhteydessä, niin tais jo samana päivänä kun joku oudompi hoitaja soittaa, että heillä on koulutus, niin ei ole hirveästi kerennyt vastailemaan soittopyyntöihin, mutta heti ensi viikolla saisin lääkkeet. No minähän sitten tiputin 40mg-35mg kortisonin, niinku käsky kävi, niin pari päivää sen jälkeen oli haavahoitoaika, mihin oma lääkärikin tuli katsomaan, mitä haavoille kuulu. Nehän oli levinnyt ihan käsiin ja siltä seisomalta melkein lähdin sitten päivystykseen reumaprohveessoreilta enää mitään kyselemättä. Terkan lääkäri vielä huikkas ovella mennessään, että kyllähän tuo siltä taudilta vaikuttaa.

Sekin oli jo mulle paljon, että sain varmistuksen et joku edes kuuntelee mitä mää siellä lääkärissä höpötän. Kieltämättä kun seitsemättä vuotta on opiskellut sitä yhtä ja samaa sairautta, toki myös siinä sivussa ne kaikki väärät diagnoosit, niin luulis että sillä olis useammallekkin lääkärille jotain painoarvoa, mikä se oma kokemus asiasta on. Sen verran alkaa kuitenkin ihmisillä olla lähdetietoa, että tekis mieli sanoa muutamalle lääkärille et KVG! (Vanhuksille tiedoksi, vähä niinku omg tai lol, mut Kato Vittu Guuglesta!). Harvempi nykyään etsii itelleen diagnoosia suomi24:sen tai vauva.fi:n foorumeilta. Jos etsii, niin sen varmaan osaa lääkäri arvioida naamatusten, että tuo ei nyt käy ihan täysillä.. niinkun musta on aika usein tuntunut, että lääkäri ajattelee. Kummasti täällä Tampereella tai Laukaassa en ole silti saanut sitä tunnetta.

Kävin kämpiltä koneen ja jotain pakollista viihdykeroinaa ja ajelin päivystykseen. Siellä mulle tuikattiin kanyyli käteen, 80mg kortisonia suoneen ja pistettiin sisätautien osastolle, missä onneks oli vastassa mun haavat ennestään tunteva lääkäri. Vaikkei tämäkään lääkäri vielä ottanu mun käsityksen mukaan kovin tosissaan PG diagnoosia, vaikka siitä oma lääkäri olikin erikseen lähetteessä maininnut, hoito ja lääkitys silti onneksi meni lähes kun oppikirjan mukaan, eli 1g (1000mg) kortisonia "pulssihoitona" kolmena päivänä, mikä hetkeks rauhotti haavojen tilanteen ja sai, niinku haavahoitaja sano, betoninkovan haavakatteen pehmenemään niin, että kate oli kun merilevää haavoja suihkuttaessa, kun se hylly veden mukaan.


Leväkatetta.

Haavat kun rauhottu, niin sisätautien lääkäri ei nähnyt mitään syytä, miks en vois kotia mennä, kunhan tuun takas jos tuntuu siltä että rupeaa pukkaamaan jonkunlaista infektiota, kun kortisonihan vie elimistön puolustuskyvyn, eli immuunijärjestelmä ei enää toimi normaalisti. Seuraavalle päivälle olikin jo haavahoito Laukaassa ja oltiin varmaan haavahoitajan kanssa yhtä innoissaan, kun haavojen kate (tuo keltanen mönjä joka sinne ei kuulu) lähti niin hyvin irti. Siinä meni aikaa, mutta haavat lähti tosi puhtaiksi. Sanoisinko että vähän liiankin puhtaiksi, kun ton yhden lihaksen faskiat, eli "kiinnikkeet" oli muuttunut tommosiksi leväkatteiksi, mikä on tosin mun ihan oma keksimä sana tolle mönjälle, niin se koko lihas tosiaan pullahti paikaltaan, kun sen putsaili.

Kate söi faskiat ja pullautti kauniisti lihaksen jalasta ulos. Siinä se aikansa heilu kun silmä, ennen kun tuli kokonaan pihalle, mitä nyt tuosta aukosta mahtu. Luulin että tää olis paha juttu, kun tuntui ja näytti niin pahalle, mutta mitä vielä, täähän oli ihan pikku pipi, nyt kun ajattelee.




















lauantai 1. huhtikuuta 2017

Osastolle ja takaisin.

Jotain uutta auringon alla! Pääsin haavojen tultua ekan kerran terveyskeskusta pidemmälle hoitoon. Arvashan sen ite, et ei siinä taas hyvin käy, kun painostettiin aloittamaan sitä Kinerettiä tai "edes" jotain kihtilääkettää, mitä en omasta mielestä sairasta, ainakaan ku viimeks tarkistin ja laskemaan kortisoniannosta. Tällä kertaa se ei vaatinut kun viiden milligramman pudotuksen 40mg päiväannoksesta alaspäin, niin haavat rähähti silmille. Ne meni ympäriltä ihan tulipunasiksi, eli siis suomeksi  sanottuna tulehtu, mikä ei ainakaan auttanut kiputilanteeseen ja vielä jotain ihan uutta, reunat alko menemään uudestaan kuolioon parissa päivässä. Aijemmin kun haavaumia on tullu, niin reumapolilta on suoraan passitettu mut sisätautienosastolle, missä on pistetty kortisoni ensiavuks tippana ja sit ne on puhkottu tai viimestään kotona oon sen tehny, että saa haavan sisältä ne ruskeat räkämaiset visvat ulos, niin ne ei ole ainakaan kasvanut sen jälkeen ihan tolkuttomasti, vaikka ne vähän aina on levinnyt sen tipankin jälkeen. Sit kun ne kuoliot on rikkonu ihon ja tullut pintaan kokonaan näkyviin, niin puukkoa vaan peliin ja nekroottinen iho pois ja paraneminen alkakoon. Sen jälkeen haavahoidot harvakseltaan ja pikkuhiljaa kortisoni alas. Näinkin paljon sain tunnissa kirjotettua, kun meinasin pistää pilkkiturnauksen sittenkin pystyyn ihan näin itekseen omaksi huviksi.

Kauhee homma laittaa yks kuva tänne kun en näköjään osannukkaan instagramista linkata tota. Heräsin tosiaan koneelta kahen aikaa keittiönpöydästä, tosta kyseisestä kohasta <-- .. Olin vissii sittenki vähän väsyny. En sitten tajunnu ottaa särkylääkettä yhtään ennakkoon niin tää aamu onkin sit tarina erikseen. Mut samaka kait se on heti kirjottaa, ei tässä enää oikee osaa hävetäkkään enään mitään. En taija enään pärjätä kotona ilman pyörätuolia, vaikka se päivällä joskus siltä näyttääkin et en edes kipee oliskaan. Tai on näyttäny. Jos Saaralla ois ollu töitä, niin luultavasti olisin odottanu tuskissani sängyssä paskat housussa että joku tulee auttaa, kun ei jalat ottanukkaan aamulla alle ja vessaan olis pitäny päästä heti. Lääkkeet Peetulta hyllyllä turvassa, pään yläpuolella ja juominen keittiössä. Saara toimi sit mulle jonkinlaisena rollaattorina, tai mää sen reppuna, en tiiä miten sitäkää selittäs, mut en halua toiste kokea. Jos tän viikonlopun selviäis ja soittelis sitten johonki aputarvikejakeluun.


Mutta jatkaakseni elisillan juttua, voisin havainnollistaa sen ihan suoraan kuvilla, että olisko hoito pitäny alottaa heti, eli niinkun yleensä, jo ennen kun haavaumat on edes puhjennut kunnolla, vai lääkärin pelata mun kanssa "kumpi jänistää" peliä autojen väistämisen sijaan sillä, että aloitanko lääkkeen, joka ei aiheuttanut kun pahoja iho-oireita, lihasheikkoutta ja itsetuhoisia ajatuksia, minkä seurauksena olin ainakin puol vuotta käytännössä sänky-/sohvapotilas ja osaan kummasti samaistua todella masentuneisiin ihmisiin ihan eri tavalla kun aijemmin. Mutta tässä nämä kuvat millä voin VÄHÄN havainnollistaa mitä tarkoitan, kun koen, että mut on tarkoituksella jätetty hoitamatta, että säikähtäisin ja alottaisin lääkärille pakkomielteeksi muodostuneen lääkityksen.



Eli tähän asteeseen lääkäri antoi haavojen mennä, ennen kun terveyskeskuksen lääkäri puttu peliin ja pisti mut päivystyksen kautta osastolle käytännössä siihen samaan ennenkin toimineeseen hoitoon.






Kun haavojen etenemisen olis voinu ainakin hidastaa jo tässä vaiheessa, muutaman päivän osastohoidolla. Eli sitä kortisonia suoneen.



Tai tässä..

Tässä kohtaa oon jo saanut räät ulos haavoista ja kaapinut nekroosit pois haavoista, eli haavojen ei olis välttämättä tarvinnut kasvaa tätä isommiksi. Varsinkin nyt, kun se on konkreettisesti todistettu, että vasta suoneen laitettu kortisoni kunnolla auttaa pysäyttämään haavojen leviämisen.



Oikeasti viimeseen asti halusin ja haluaisin edelleen olla syyttelemättä ketään ja ajatella, että mun parasta tässä vaan haetaan, tavalla tai toisella. Mutta kun tulos on  viimesimmän haavahoidon jälkeen tämä, niin ei vaan mun ymmärrys riitä, miten tää odottelu, reumapoliin jätettyjen soittopyyntöjen välttely tai unohtelu ja välinpitämättömyys auttaa mun terveydentilaa. Wola, olkaa hyvä, saa yökätä. Saarakin teki sen ekan kerran aikoihin ku näki ton toisen kuvan häränpyllyn, eiku -silmän tänään:


Tätä silmää siis tarkotin. Resident Evil peliä pelaneet tietää, että Nemesiksellä, vai mikä lie pahis olikaan, oli tommone silmä olkapäässä, mutta että mulla nilkassa. Yuh..! Eli siis tuo on joku lihasmöykky, mikä välillä liikkuu ja menee sisemmäs ja ulommas, mikä pullahti ulos kun otti tota katetta pois, mikä on varmaan ollut aikanaan tuon lihaksen tukikudosta tai jotain vastaavaa.


Mutta sitten toisaalta itse osastokäynti päivystyksestä lähtien oli jo jonkunlainen läpimurto itessään, kirjotan siitä enemmän kun pääsen koneen ääreen, mm tutkimuksia ja taisin päästä kuuden vuoden odottelun jälkeen yliopistolliseen tutkittavaks ja hoitoon. Ollut vähän pihalla kun koittanu sisäistää nää asiat, olla kipeempi ku ikinä ja kun kattoo noita kuvia niin itekkin tajuaa, että ei tässä oikeesti kaukana olla että jalka katkee, kun taas tuolla käppäillessä sitä ei osaa sisäistää jotenkin yhtään, tätä aamua lukuunottamatta. Tää puhelimella blogaaminen ei taho olla kaikista mukavinta herkkua, niin siitä siis myöhemmin lisää.

Pyörätuolia hartaudella odottaen Lauri, insta alias MinnowSpoon, papan kalareissuja ikävöiden näin kevättä kun ryntäät täynnä!
PS. LavJuu, jatkuu ensinumerossa, mm. diagnoosin epäilyn tynkää vähän tutkimusta vielä täällä Jkl yms., jos olis ajatuksetkin vähän selkeemmässä järjestyksessä.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Sotesotku ja normienpurkutalkoot. Iso asia meille Potilaille. Jakakaa kaikki, laitetaan se some testiin.

Ensimmäisenä pyytäisinkin vielä kerran että, JAKAKAA kaikki tämä "artikkeli", jos siitä ei ole liikaa vaivaa. Ei tarvitse edes jaksaa lukea kokonaan, sillä näillä työttömyysmäärillä jollakin on kuitenkin sen verran tylsää että jaksaa. Ja kun sinun kiireet loppuu, niin hän voi kertoa mitä oli lukenut. Vähän niin kun Anssi minulle, kun olin nuorempana  "vähän" laiska lukemaan. Se olisi iso palvelus meille kenen ääni ei pääse kuuluviin juuri missään, kun voimat menee lähinnä itsestä ja mielestä huolenpitämiseen, toivoen aina voimia sen verran enemmän, että jaksaisi vaimon ja pojan kanssa edes välillä viettää ihan normaalia elämää hoitojen, tutkimusten ja lääkkeiden syönnin ohessa. Ehkä joku niissä norsunluutorneissa kuulee jotain tästä todellisuudesta. Soten ja byrokratian tehostaminen pienen ihmisen näkökulmasta. Pieni asia ehkä sinulle, mutta iso asia meille Potilaille, mitä luultavasti harva osasi etukäteen ennustaa tai suunnitella ikinä olevansa. Viime vaalien aikaan olin hiljaa tyytyväinen Juha Sipilän, arvoisan istuvan Pääministerin, Keskustan kamppaniointiin, kun puhuttiin byrokratian- ja normienpurkutalkoista, etenkin tuolla terveyssektorin puolella. Politikkojen Sote-uudistus puheista, uutisoinnista, valinnanvapaudesta ja tärkeyden mainonnasta ei ole voinut välttyä viimeaikoinakaan.

Olen vuoden 2010 lopusta ollut sairauslomalla putkiasentajan töistä, joka tehtiin aika varhain selväksi, ettei sairauden takia niihin töihin enää koskaan ole asiaa. Jouduin kuntoutustuelle puolenvuoden tai vuoden pätkissä uuden koulutuksen ja ammatillisen kuntoutuksen aloituksen toivossa. Toiveeksi se on toistaiseksi jäänyt. Viimeisimpänä vuoden vaihteessa oikeastaan jo sanoisin että pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle, kun tässä reilussa kuudessa vuodessa ei ole mystisille reumatyyppisille kivuille, kuolioille ja haavaumille säärissäni löytynyt varmaa selitystä tai diagnoosia. Lähes vuoden makasin edellisten haavojen jälkeen masentuneena sohvannurkassa ja kun elämä rupes voittaa ja pääsin taas jaloilleni, niin nyt on taas sääret pahiten auki ja käytännössä jatkuva amputaatioriski päällä, jos avohaavaan pesii joku bakteeri tai ne ei muuten vaan rupea paranemaan niin kuin kolmesti aikaisemmin.

Siinä vähän taustaa, millä kokemuksella ajattelin puhua potilaan näkökulmasta, mitä tämä byrokratian- ja normienpurku on ainakin näin yhden potilaan silmin katsottuna ollut ja mahdollisesti vähän jonkun toisenkin, mitä olen sattunut kuulemaan, etten ole ainut, lievästi sanoen outoja säästöjä todistanut henkilö.

Suoraan jos lähtee vertaamaan tätä päivää ja puoli vuosikymmentä takaperin, sinne 2010 syksylle, kun oireeni alkoivat, joka näissä asioissa on mielestäni suhteellisen lyhyt aika, niin ei uskoisi että asuu enää samassa maassa, vaikken nyt tarkoita, että ihan kehitysmaaksi oltaisiin muututtu. Mutta en tarkoita, että asiat olisivat menneet kyllä parempaankaan suuntaan, muuten kun henkilökohtaisen eläkkeen osalta rahallisesti, joka kyllä muistettiin rokottaa mm. lääke-, sairaala- ja lääkärinkäyntikuluissa. En tiedä sainko vakuutusyhtiöltä korotuksen sairausvuosien, vai vuoden pätkäeläkkeiden muuttumisen vakituiseksi sairaseläkkeeksi, mutta se onkin harvoja asioita, mikä ei kyllä haitannut pätkääkään, kun menin henkisesti siihen kuntoon aika pitkälti samaan aikaan, uskoakseni sen hetkisen lääkityksen sivuvaikutuksena, ettei ollut enää järkeä ihan piipussa väkipakolla kotihoidossa edes pienen tuen toivossa pitää poikaa. Olisihan lapsi sen ajan kanssa vaistonnut, ellei jo niin tehnyt, että isällä ei ole kaikki murot kupissa, kun olin jatkuvasti niin väsynyt ja apaattinen. Onneksi oma pikkuveljeni sattui olemaan perhepäivähoidossa ja poika pääsi samaan paikkaan, niin oli pehmeä lasku hoitoelämään, kun oli tuttuja heti samassa ryhmässä. Siinäpä taisi ne positiivisimmat kokemukset Sotejärjestelmästä olla.

Tuoreimmassa muistissa on käynti Keski-Suomen keskussairaalassa, kun menin ilmottautumaan kirurgiaan tulevien pisteelle, että minulla on aika koepalan ottamiseen. No vastaanottaja neuvoi minut uusille koneille ilmottautumaan ja näytti aulan toista laitaa. Viikkoa aikaisemmin olin samaan pisteeseen vienyt ystävän ilmottautumaan lonkkanivelen vaihtoon ja silloin se onnistui ihan ihmisen tekemänä. Mutta ei siinä mitään, ajattelin että varmaan pienemmät toimenpiteet sitten ilmoitetaan koneelle. Siinä oli sitten vastassa toinen hoitaja neuvomassa kuinka niitä koneita käytetään ja neuvoi oikein kädestä pitäen, jonka jälkeen lähes saattoi minut oikeaan aulaan odottamaan. Mietin vain, että missä kohtaa se säästö tapahtui, toimettoman hoitajan, sen joka neuvoi koneella, vai oliko koneet kenties olleet ilmaisia? Voihan se olla että jompikumpi neuvontahenkilöistä oli ihan talkoilla lähtenyt auttamaan Suomea nousuun.

Seuraava viikko. Olin menossa kipupsykologille samaan paikkaan Jyväskylään, mutta asun juuri Laukaan rajan väärällä puolella, siellä etelässä, mistä jäin sairaslomalle, vähän sama kuin asuisi kehä kolmosen väärällä puolella. Soitin sitten aamulla sisätautien-/reumapolin numeroon, että olisi puolilta päivin aika siinä naapurissa ja mulla on säärihaava alkanut haisemaan, minkä tiesin tarkoittavan, että sinne on pesinyt bakteeri, niin on aika kiire ottaa bakteeriviljely, eli pyyhkäistä pumpulipuikolla haavaa, jotta saadaan oikeanlainen antibioottikuuri mahdollisimman nopeasti aloitettua. Joka päivä kun viivyttelee, amputaatioriski kasvaa, varsinkin jos sattuu olemaan joku superbakteeri kyseessä. Sihteerin sain kiinni ja pyysin saada poliklinikan hoitajaa puhelimeen, jotka kaikki tuntee jo varmasti minut ja asia olisi hoitunut siinä kipupsykologille mennessä tai tullessa lennossa, niin kuin ennenkin moni muukin asia, kuten sattumalta selvinnyt verenmyrkytys, joka oli kerennyt munuaisiin, kun menin jotain ihan muuta ohimennen kysymään, niin osastollehan minut kärrättiin välittömästi, yms. ilman turhia papereiden kirjotteluja tai saneluja, aikojen tuhlailua, turhia laskuja muutenkin persaukisille ja ennen kaikkea turhaa sihteeriä välikätenä, joka ei ymmärrä talon tavoista tuon taivaallista. Mutta asiahan ei voi olla enää niin yksinkertainen. Kyseinen osasto kun muutti sisäilmaongelmien takia hienoihin uusiin tiloihin, niin jostain syystä puhelut, ainakin nyt minun käsittääkseni, ohjattiin juurikin johonkin norsunluutornin sihteereille, jotka ei luultavasti tiedä kyseisen osaston hoitajia edes naamalta. Jollakin kait se uusi osasto pitää maksaa, niin ehkä tämä oli ratkaisu, että pistetään natsi puhelimenpäähän, ettei varmasti jää yhtään laskua lähettämättä yhdestäkään pumpulipuikon pyöräytyksestä, puhumattakaan materiaalikuluista. Mutta olisinhan minä laskunkin mielelläni maksanut, vastaus vaan oli, että tämä on poliklinikka, ei päivystys, eli sinun pitää äkkiä soittaa Laukaan terveyskeskukseen ja varata sieltä aika. Meinasin jo selittää, että minun häiden kiitoskortti roikkuu siellä teidän osaston seinällä, niin kerroppa missä ajoneuvossa istuskellaan, kun tuntui, että sihteeri ei ole varmaan koko osastoa nähnytkään ja että ei minun tarvitsisi kun kävellä sisään, niin varmasti ottaisivat näytteen. Mutta päätin tehdä niin kuin oppikirjassa nyt kerrotaan ja sanoin vaan, että se poliklinikka kun sijaitsee maan pinnalla, niin niiden olisi ollut vähän helpompi ymmärtää minun hätää, kun on kuitenkin vielä jonkunlainen mahdollisuus, ettei tarvitsisi amputoida jalkoja. Löin luurin kiinni ja soitin Laukaaseen, niin yllätys sinäänsä, siellä ei ollut koko päiväksi hoitajille aikoja. Piti sitten vähän kovempi palkkainen lääkäri tähän mahdottomaan tehtävään pestata heti psykologin jälkeen ja ajaa ympäri Suomea pellemiljoonaa, että kerkeää joka ajan käydä, ettei siitä tule vielä lisälaskua, kun et olekaan paikalla oikeaan aikaan. Ja kasvihuoneilmiö kiittää. Kaiken hyvän lisäksi lääkäri oli vain tunnin myöhässä ja tarvitsi joka tapauksessa hoitajan, joka oli ennenkin minun haavoihin tutustunut, arvioimaan ja auttamaan joissakin asioissa.

Vastaavanlaisista tilanteista yhden osaston ylilääkärikin sanoi osaston ja asioiden muututtua, että meidän potilaiden pitäisi nostaa näistä metakka, kun ei kokeneiden lääkäreidenkään mielipiteitä kuunneltu samoista asioista ja valta päätöksistä vietiin johonkin asiantuntialautakuntiin, jotka varmasti paiskivat töitä myös puoli-ilmaiseksi talkoilla. Lienevätkö Sipilän kavereita, jotka haluavat tehdä avustustyötä. Ehkä annoin jo ymmärtää, että olen lievästi sanottuna pettynyt häneen ja se siitä. Silti pakko vielä antaa peukku emoji, kun ei kuitenkaan koulutuksesta leikkaa. Siinä asiassa sentään piti lupauksensa ja oli pitkänäkönen, kun on tuoreessa muistissa nuo 90-luvun laman säästelyjen seuraukset.


Sekin on aika hankala unohtaa, kun lähdimme tuoreen raskaana olevan vaimon kanssa Italiaan, sitä jokaisen elämän kohokohtaa viettämään, eli häälomalle viinitilalle Toscanan maaseudulle. Sinnehän tarvitsee turvatarkastukseen sellaisen Shengen-sopimuksen huumeiksi luokiteltaviin lääkkeisiin, joita ainakin kipulääkkeeni sattuivat olemaan. Edellisellä kerralla kävin apteekissa ja apteekkari kirjotti siihen pari viikkoa enemmän lääkkeitä, kun matkan oli tarkoitus kestää, jos lentojen tai vastaavien asioiden kanssa joku menisi pieleen. Eikä sitä kyllä muutenkaan olla koskaan kyselty. Edes Pietarissa käydessämme ei tarvinnut mitään lääkkeistä selitellä. Mutta tällä kertaa asia ei ollut niin leppoisan yksinkertainen, vaan mukaan sai virallisesti ottaa tasan tarkkaan niin monta tablettia päivälle, mitä resepti kertoi, kun matkamme oli tarkoitus kestää. Eikä siinä mitään, enhän ollut muistaakseni viikon reissulle lähdössäkään mafialle pistämään kapuloita rattaisiin ja muutamaa pilleriä kaupittelemaan, niin ajattelin että mikäs siinä, eiköhän apteekkari apupoika hoida homman. Muutama päivä kun oltiin oltu kohteessa, niin alkoi satamaan rankasti ja minullahan sää tekee reumatyyppisesti tepposet ja en päässyt juuri pariin päivään sängystä ylös. Siinä sitten kun samalla rupeat laskemaan, että eihän nämä pillerit tule mitenkään riittämään koko reissulle, niin missähän taas meni vikaan. Jonkin aikaa kun järkeiltiin niin tajuttiin, mehän lähdimme aikaisin aamulla reissuun ja palaamme vasta yömyöhään. Eli apteekkarin olisi ehkä se pitänyt ottaa huomioon, kun reissusta teki selvitystä. Loppureissu sitten pilkottiinkin nuppineulan (onneksi isomman pään) kokoisia lääkkeitä ja toivottiin aurinkoa. Niinhän sitä joulupukiltakin saa kaikkea toivoa ja lähtöpäivän aamuna olin kokonaisen yhden ylimääräisen tabletin saanut säästettyä. Senhän jouduin ottamaan jo ennen Roomaa joka oli tarkoitus vielä kierrellä iltalentoa odotellessa ympäri ja siitä ei tingitty. Vaimoraukalla oli jalat niin turvoksissa, että ei auttanut kun valehdella, miten viehkeät sääret hänellä on. Hänen ei edes auttanut valehdella mulle mitään, kun painoi sormella minua nilkasta, niin varmaan koko peukalo upposi sisään ja jäi vielä kuopalle hyväksi aikaa. Kävelystä ei tahtonut lentokentälle palattua tulla enää mitään, niin epätoivoisina menimme lentokentän apteekkiin ja parempi puolisko paremmalla englannilla ja ehkä uskottavampana kuin punainen norsunnilkkainen tärisevä miehensä. Ei ainakaan tarvinnut esittää hädässä olevaa neitoa, raskauden aiheuttamissa hormonihuuruissa, kun hän selitti että meillä on hätä. Apteekkaritar kysyi vain, että onko minkäänlaista reseptiä, kaivoimme pinon reseptejä ja shengensopimuken jonka hän nappasi välistä ja kysyi saako ottaa kopion. Tämän jälkeen hän toi paketin ja kysyi, että olemmehan lähdössä emmekä tulossa, että ne riittäisivät. Lääkkeet saatuamme vaimo lähti juoksemaan onnenkyyneleet silmissä ympäri lentokenttää etsimään minulle juomista, jotta saisin lääkkeet alas ja apteekin eteen istahti jonkin verran helpottunut kaveri huumepaketti kädessä. Saanen epäillä, että asia ei olisi ollut aivan yhtä yksinkertainen Oi Maalaisjärkemme Jäähän Normittomassa Suomessa.

Viimeisimpänä pakko mainita ja nostaa hattua tälle kaverille, kuka päätti jäädä lääkelakkoon aivan järjettömän, siis maassa asuvalle ihmiselle, koska joutuu syömään yli tuhat euroa kuukaudessa maksavia lääkkeitä ja joutuu uuden muutoksen takia hakemaan nyt niitä kerran kahteen viikkoon vai kuukauteen, kun ennen kerran kolmeen kuukauteen riitti tyydyttämään kelan/valtion byrokraattiset vamppyyrinhampaat. Itse ainakin olen lääkkeistä niin pikkutarkka että toisin tarpeettomia täysiä paketteja vaikka terveyskeskukseen tai sairaalaan, ettei mene hukkaan, mutta ei ne kelpaa, sitten tällä tavalla koitetaan välttää "hukkaan" meneviä lääkkeitä, että yks kaveri ajaa Ivalosta Ouluun apteekkiin joka viikko. Eikö se juustohöylätaktiikka oikein tepsinytkään, kun hypättiinkin halvimmista kalleimpiin lääkkeisiin. Tässäkin "kaikki osallistuu" selitys. Mutta kun ei, köyhät osallistuu, rikkaat osallistuu ja vastuulliset yrittäjät, ketkä ei keplottele veroja poissa. Sekin niin tympeen avointa, helppoa ja laillista kun vaan olet tietyssä asemassa. Tästä lääkelakosta oli juttu iltalehdessä tai -sanomissa. Hänellä ei ole ilman lääkkeitä muistaakseni immuunipuolustuskykyä, mutta ei välittömästi kuolekkaan sairauteen. Mutta jos ei ole immuunikykyä niin eipä siinä paljon juhlita, kun joku kaivaa nenää ja kättelee niin olet keuhkokuumeessa ja sit se henki voikin jo mennä. Tässä on siis valtion keinot parantaa maailmaa. Tää saatto olla ihan puutaheinää, niin googlettakaa oikea juttu ja lukekaa se. Sipilän himmelivaltion. Soittakaa vaikka joku mulle kun ne normienpurkutakoot alkaa, niihin voin tulla täältä sairaalasta suoraan, silläkin uhalla että jää lääkkeet ottamatta kun tuo oikea kinttu näyttää nyt siltä, että ei ole ihme jos se joudutaan amputoimaan.


Kiitokset Pappavuoriselle ja Jaajolle, ilman teitä en olisi ikinä innostunut lukemaan (Juoppiksista se siis lähti), oppinut mikä on blogi ja kirjottaa sitä sillein, niin kun itsestä hyvältä tuntuu, omalla tavalla. Ja papalle, jonka kuolemasta tuli pari päivää sitten, mun syntymäpäivänä vuosi. Siinä on ihminen, jota olen katsonut ylöspäin läpi elämäni, vaikka kasvoinkin saman pituiseksi. Harva elää niin kun uskoo, enkä ole ikinä kuullut että olisi pahaa sanaa päästänyt suustaan ja jos joku pääsee taivaaseen asti, niin nyt pappaa saa taas katsella ylöspäin.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Vlogi alias videoblogi haavoista.


Vähän videon tynkää suihkuttelun jälkeen tulevista jalantyngistä, jos ei antibiootit pikkuhiljaa ala puremaan, kun on vaihteeks joku pöpö tehny pesän haavoihin. Ei ehkä herkimmille silmille ja mahoille.

Takakameralla vähän parempaa kuvaa, loput sit "selfiekameralla", eli suomeksi etukameralla. Kuin vaikeesti tonkin voi selittää.. :) Jos nää nyt sattu olemaan oikeessa järjestyksessä.




Että ei sen ihmeempää tälläkertaa, pikkuhiljaa itekkin ymmärtää miks lääkärit on alkanut puhumaan ohimennen amputoinneista ja sen riskin todellisuudesta. Ja anteeksi kaikille kuvanmateriaalin järkyttävyydestä, ens kerralla laitan pidemmät bokserit tai shortsit, ettei videot suotta herätä lihallisia himoja. Ellei sit tee mieli sääripihviä ála Lare! 😁

torstai 9. maaliskuuta 2017

Amputointi.

Meinasin rueta kirjottaa, mut ku laitoin jalat rahille ja koneen reisille, nii rupes iha pikkasen kirvelee ja Peetukin rupes pitää ääntä, kun oli päikkäreillä niin ehkä vähän myöhemmin. Sen verran vois tässä sanoo, et oli astetta rankempi "kauppareissu". Äiti soitti kesken kotimatkan, että tulkaa pulkkamäkee ja paistaa makkaraa, kun oli Leppävedellä joku Mannerheimin lastensuojeluliiton laskiaisrieha. Melkein muistin että on laskiaistiistai, mut parempi myöhään kun ei millonkaan. Nyt sit kaduttaa, ku tosiaan vähä kirvelee.. ja koitappa tässä puuduttaa jotain, jos tuo kömpii tuolta makkaristaan olkkarin puolelle. Onneks on hidas herääjä, nii kerkesin näinki paljo kirjottaa, ehkä myöhemmin lissää. Jokatapauksessa tuntuu olevan aika herkkä aihe tuo amputointi, niin toivon etten aiheuta kellekkään minkäänlaista mielipahaa, se ei tosiaankaan ainakaan ole tarkoitus. Tuli vaan huomattua, kun esim. äidin kanssa mietti asiaa, niin ei käyny mielessäkään, että se voi vähän enemmän toisella karahtaa korvaan, kun sitten taas esimerkiks Saaralle sanoin kylmiltään, vähän kärjistetysti, että mitä oikeesti menetän muuta, kun ainakin puolet kivuista, vaikka nuo melkein kävelykelvottomat, haulikolla ammutun näköset koivenloput katkasis pois.

Peetu huus että VETOJA! Ja äitihän teki työtä käskettyä.

En oo oikeestaan aijemmin ihan tosissaan edes ajatellut asiaa, tai pelkäämällä pelännyt, että kintut pitäs katkasta, jos varvasta ei lasketa, muuten kun pari vuotta sitten, kun sain sen pöpön avohaavaan ja se hais haavahoitajankin mukaan kirjaimellisesti mätääntyvälle ruumiille. Sillon saatto olla vähän jännän kakan hajua housussakin, ennen kun saatiin viljelyllä selville, mikä pöpö ja mitkä antsat siihen toiimii. Mut kun lääkäri sano huolensa siitä ja haavahoitaja taas oli vähän ihmeissään, että kun hoidan noita haavoja niin tunnollisesti ja yleensä ite parhaiten tiedän, lähinnä kokemuksesta, kun nää on aika uniikit käyttäytymiseltään, eikä voi verrata oikeen mihinkään diapetes haavoihin, mikä monella hoitajalla tulee ekana mieleen, niin pisti vaan vähän miettimään. Periaatteessa, jos ei ole tämmönen kortisonikuuri päällä, niin kilometri on aika maksimi mitä voin kävellä, tai seuraavana pävänä en luultavasti kävele ollenkaan. Viime kesänä menin käymään porukoilla ja olin "ekologinen" ja nappasin pränikän skeitin kainaloon, ihan ku ennenvanhaan, niin hyvä että muutaman polkasun jaksoin porukoille päin, tohon viidensadan metrin päähän polkasta naurettavaan ylämäkeen ja takasi tullessa tasasellakaan tai puhumattakaan pienestä alamäestä, tuntu vaan että polvet pettää alta. Sit vielä tuli kokoajan ihmisiä vastaan, niin kehtaappa siinä olla polkematta. Polvet lönksyen äkkiä nurkan taakse, lauta kauniiseen käteen ja kävellen loppuun. Taisin jonkun päivityksen laittaakkin sillon Faceen tai Instagrammiin, että tästä (skedestä) tuleekin varmaan kallis, mutta tosin ihan hieno hylly. Eipähän voi sanoo etten ois kokeillut..

Mutta tosiaan kun sitä alko miettimään enemmän ja otti puheeks, niin kuulemma yleensä ne ketkä on syystä tai toisesta itse tehny sen päätöksen, vaikka ihan selittämättömien kipujen takia, harvemmin on jälkeenpäin katunut. Ehkä se johtuu just siitä, kun se asia yleensä on hautunut aika kauan takaraivossa, ennen kun semmosta viittii edes ottaa puheeks muuten vaan, puhumattakaan lääkärissä ja vielä että päätyy siihen ratkasuun. En usko että ajatus syntyy päivässä, niinkun mun uus tukkamuoti. Kolarissa, sillon 17 vuotiaana, muistan vielä miten naureskeltiin, että jos oisin halvaantunut, niin luultavasti olisin rullannut tennispallo kaulassa ekalta kalliolta alas, kun olin niin menevä kaveri, että eihän kukaan semmosta osannut edes kuvitella. Nyt varmaan kaikilla on vähän parempi ajatus siitä, miten tekemättä mitään opinkin olemaan ja yleensä ihan vaan seuraavan päivän kivun pelossa.

Kauhee totutteluhan siinä varmasti olis, menis sitten yks tai molemmat jalat. Vielä parinkin vuoden päästä tuo varvaskin tuntu todella oudolta, varsinki jos potkas sen johonkin. Ihan sen takia, kun oli tottunu, että siinä on se keskivarvas suojaamassa, niin noissa viereisissä varpaissa on tai oli, onhan siihen nyt jo vähän tottunut, todella herkkä tuntoaisti, koska se keskari on suojannu noita "entisiä sisäpintoja" viereisistä varpaista. Sillä heti pistää miettimään, että kauan menee, että pystyis edes ajattelemaan proteeseja jos ne tai se amputaatiotynkä onkin yhtä herkkä, kun nuo varpaanvälit.

Mukava, kun taas viikonloppuna rupes sama haava kun pari vuotta sitten haisemaan, vähän lievemmin ku viimeks, sillon kun oli se kakkapohjanen bakteeri päässy haavaan. Lääkäri ei osannu suorilta sanoo mikä se ois, niin otettiin bakteeriviljely, eli pyöräytettiin pumpulipuikkoo siinä haavassa ja antsakuuri päälle. Nyt toivotaan et ois oikee kuuri, että lähtis jo paranee ja etten syö tota Dalacinia turhaan, kun on lääkärin mukaan aika "tykki" kuuri ja sekin, koska oon penisiliinille ja jollekkin kefolosporinille allerginen, niin ei voinu perus kefeksiniä alottaa, mikä on normaalisti se mikä annetaan, ennen kun tulee varmempi vastaus viljelystä mikä pöpö siellä on. Lääkäri sano että se katteen väri viittais latinasta suomeks käännettynä kultaan, mikä on aika harvinainen pöpö, mutta niin kauan ollut auki nää, että ei ois hirvee ihme vaikka mulla olis kultatulehdus. Ei muuta kun raapimaan kultakatetta purkkiin, niinkun teinkin, kun näytin haavahoitajalle eilen sitä ja sitten suorinta tietä panttilainaamoon vaihtamaan kulta rahaks. Musta vaan tuntuu et se ois siitä koepalan otosta asti ollut sen kullan värinen, mutta vasta nyt kun haava tikkien poiston jälkeen aukes uudestaan kunnolla, eli siis se tikattu osakin levis kokonaan haavaumaksi, niin se tuli kunnolla esiin sieltä ihon alta ja jonkin verran haisemaan. Ehkä helpompi taas havainnollistaa jollakin hemaisevalla kuvalla..



Näin nätti pikku haava tää vasemman jalan kuoppa oli. Periaatteessa vanha arpi vaan aukes, mutta tuolla ihon alla tunti sormella, et se kuolio meni tonne tikkejen ohi asti, niin päätettiin ottaa koepala. Ja kaikkihan oli ihan hyvin niin kauan kunnes tikit otettiin pois, niin eihän se kuolio ollut tietenkään "parantunu" sillein, että tikkaus olisi pysynyt kiinni, kun ne otettiin pois.


Tämmönen kultamuna se sitten oli eilen muistaakseen suihkun/putsauksen jälkeen, ennen kun raavin ton kultakaivoksen poissa. Nyt se on lähes samannäköne, mut melkein kokonaan ilman tota keskellä olevaa keltakulta vallia. Ennen suihkua kun ois ottanu kuvan niin ymmärtäs ton kultaläpän ehkä paremmin, kun koko haavapohja on kuiva.







Että semmosta, aloin sillon laskiaistiistaina kirjottaa, mut tuli uudestaan mieleen, kun tuli taas tää luonnonvalinta amputaatioarpa kohalle, ettei tarvii ite päättää, jos tota tulehusta ei saada kuriin. Lohdutuksena itelle, kun kävin lääkinnällisiä tukisukkia hakemassa Respectasta, eli paikallisesta proteesi/tukisukka puljusta tuosta Jykylän Paviliongin kupeesta, niin kyllä ne sai näyttämään sen niin helpolta, kun hyppivätä kiviltä toisille, molemmissa jaloissa proteesit. Kuulemma ne on jo ihan tietokone ohjelmoituja, niin nitten pitäs "tajuta" käyttäytyä käytännössä niinkun oma jalka käyttäytyis. Appiukolle kans kerroin asiasta, niin se kyllä muistutti, että ne on tosiaan mainoksia. Mut jos jalat lähtee ilman omia ehtoja, niin sama se, mutta pistihän sekin mieleen, että näinköhän se on yhtä helppo ja vaivaton hyppiä ja käppäillä pitkin purojen kiviä pitkin. Siinäkin kyseisessä videossa se käveli vedessä, niin mää veikkaan, että kun mulla olis sellanen/set nii ne ois ekassa lätäkössä oikosessa, niinkun mun uus puhelin, kun olin amiskyykyssä, niin tippu 20cm korkeudelta ja suoraan sammutusnappi edellä rappurautaan, nappi V:n muotone ja ei saa enään käynnistettyä puhelinta uudestaan. Nyt vaa muistaa, ettei saa akku loppua, ennen kun jäksän viedä sen huoltoon joskus kun oikeen rikastuu. Mitä sitä nyt suotta kun se toimii.

Jätän amputaatiopohdiskelun toiseen kertaan, kun tulikin tota juttua jo sen verran, niin jätän tän nyt sitten vaan tähän. En ainakaan varmaan sanonu mitään loukkaavaa vahingossakaan, kun jäi enimmät mielipiteet kirjottelematta. :) Kivaa kevättä, kuhan nuo viimeset lumet tuolta tippuu. Moimoi kelkkakausi :( Ja tietenki lukijat. <3

torstai 23. helmikuuta 2017

Tikkien poisto.

Nonii, tässä tää taas nähtiin, miten kauan osaan olla hiljaa.. mut empä aatellu kun kertoo sen, että ei menny taas tikkihommat ihan niinku elokuvissa, ihan tällein puhelimella näpytellen.

Kävin siis eilen Laukaan teekoolla haavahoitajalla otattamassa tikit pois ja samalla vähän siistittiin haavoja. No sehän oli jo odotettavissa, kun kuolio vedetään halki ja tikataan kiinni, niin eihän se kuollut iho ja verisuonet mihinkään parane. Eli puolet siitä kirkkoveneviillosta aukes heti kun nyppäs tikit pois. Sitten hoitaja sano että sen kuolion voin rappailla ite varovasti pois, kun hänellä ei oo valtuuksia ja lääkäri tuskin alkaa siihen koskemaan, kun ei ole nähny miten nuo haavat ja kuoliot tulee ja käyttäytyy. Eipä siinä ollu sit mitään, se puuduttelun aikana haki mulle jätesäkillisen haavanhoitojuttuja, sitten rapsutteli nekroosia minkä viihti ja putsaili loput montut.

Kotona sitten illalla puudutin haavat, että voin putsailla ne vaan sterilisoivilla liinoilla ja siinä samalla ottaa siitä nekroosista mitä nätisti ottamalla lähtee. Aikani kun olin sitä rapsutellu ja sen jälkeen pidin sitä liinaa sen päällä, niin sehän räpsähti terveen ihon puolelta auki nii että läskit vaan tursus ja oliko se sitten että menin huuhtelemaan sitä niin se rupes vielä vuotamaan verta.


Siinä se repeilee, kaikessa komeudessaan.

Ilta se meni sitten päivystyksessä siihen että kun päästiin sisään niin se oli jo ihan kuivanu koko haava, eikä sille mitään oikeen voinu tai ainakaan kannattanut tehdä. Mahtaa tulla taas astetta komiampi arpi.

Aamulla, läskit oli jo saanu nätin punakan värin ja nekroosi tossa välissä tummunu kun kuivu. Ei tullu mielee mennä suihkuun koittaa kieveleekö ilman puudutusta, niinkun yleensä noiden keltasten katteiden peittämät haavat kärsii ainakin varovasti koittaa suihkuttaa.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Piripäiväkirja pt3 sisääntauti.

En tiiä mitä mulle on käyny, testosteronithan mulla ei oo koskaan noussu takas normaaliks kortisonin ja metadonin yhteiskäytön takia, kun ne meni nolliin, niin ehkä siks meinaan olla vähän ylitunteellinen. Kun oli se paha masennusjakso, niin sillon kun taas tuntu papan hautajaisissakin että mussa on jotain vikaa, kun en ollu ihan hajalla siellä, vaikka siinä on ehkä mun eniten arvostama ihminen ja olin vielä niin kipee, etten viittiny mennä kantajaks niinkun oltiin sovittu. Onneks Jussi oli varamiehenä, kiitos siitä, kun oli haukkana paikalla kysymässä. Eilen ajelin mummoa kattomaan sen uuteen hoitopaikkaan, kun eka ajoin porukoitten pihaan, kipupsykologi kun olikin kipee, niin olin turhaan ollu hereillä ja valvottanu itteeni, etten myöhästy aamulla, niin ärsytti ja turhautti, eikä sit koko piinattu Rellu ollu edes pihassa. No äiti ja Terhi oli kaupassa ja sanovat meneväsä mummoa moikkaa siitä, niin siitähän se idea lähti. Ajelin ja kuuntelin, kun oon bongannu uuden Suomirok kanavan, niin kokoajan tuli semmosia biisejä, että menin emotionaalisesti ihan hysteerisen naisen tasolle ja melkein itkin ja nauroin vuoronperään, kun tuli kaikenmailmaaliman jutut mieleen. Ois kiva jos pääsis näitten kahen ääripään keskelle, siis että itketään hautajaisissa ja enintään vähän hymähetään välillä radion jutuille. Illallakin olin ihan hajalla kun katotiin SuomiLovee yleltä. No siihen testohommaan on tulossa korjaus, ottavat vielä yhet labrat ja sitten lääkettä jos on vielä naisen tasolla. Ainut mitä ne on ihmetelly, kun kaikki vielä toimii ja karvatkin vielä kasvaa, kun menin sinne, mikälie, endogrinologille? sillon kirjaimellisesti arvot nollissa, niin ainut oire oli joku kyhmy rinnassa. Se vissiin odotti näkevänsä karvattoman puolinaisen, kun oli niin aidosti ihmeissään, että mulla ei ollu mitään sen kummempia oireita. Sit vaa lopetettiin metadoni ja kyhmy hävis ja pari vuotta on seurattu vaan, mutta nyt oli taas laskenu, niin ne antaa jotain geelihoitoa. Aluks halusin tietää mikä se geelihoito on, mutta tarkemmin kun ajatelin, en halunnutkaan tietää mihin ne sen työntää. Tulkoon sitten mukavana yllärinä.

Yritin löytää miss testosteron kuvan, mille naurettiin pentuna iha räkänä, oisko ollu Riemurasian legendaarisessa kokoelmassa, mutta menköön tää nyt sitten paremman puutteesa. Tuo ei kyllä näytä geeliltä.

Tosiaan kirralta, eli kirurgianpolilta, nyt siis tuttavallisemmin pattipolilta, päästyäni menin suoraan kanttiiniin ja otin kahvin ja karjalanpiirakan. Pyysin sitä vähän lämmittää sitä, niin se näytti että mikro on nykyää siellä asiakkaiden puolella. Ois vaan kertonu että se on joku supermikro, kun lämmitin sitä piirakkaa, vähän aikaa, normaaliin hellään tapaan, niin sehän oli menny jo siinä parissa sekunnissa ihan mäiskeeseen ja munavoit valu pitkin pitäjiä. Koita siinä sit kiireessä pistellä poskeen tulikuumaa ylivetistä piirakkaa ja juua kuumaa kahvia päälle. Mietin vaan miltä se on näyttäny, kun nokin ja koitan lipoa niitä sulaneita, jo aika epämääräsen näkösiä munavoita ja piirakkaa. Sain syötyä, mutta ei se varmasti kaunis näky ollu. Naama ja näpit rasvamäiskeessä otin suunnaksi reumapolin, mihin päästyäni morottelin kaikki tutut, ei ole montaa kuka ei mua siellä nimittäin tietäis vähintään naamalta ja kävelin mun lempparihoitajan huoneelle. Siks ehkä, kun se on aina ainakin esittäny kuuntelevansa munki kannan asioihin ja nimenomaan yrittänyt aina selvittää, miks mitäkin tehään tai annetaan (lääkitään) mulle.. Siellähän se popitti Bonjovia ja sano että voin tulla suoraan sisään. Ei oikeesti popittanu, mut sen verran on fani, että on tullut selväksi. Sen verran jouduin sitä taas kuulemaan, kun sen puhelin soi ja tietenki taustakuvan näin.

Siinä sitten vaiheltiin kuulumisia ja ihmeekseni, varmasti ekan kerran koko sairashistoriani aikana, sain pitää housut jalassa. Oli kuulemma hyvät kuvat edelliseltä päivää haavahoitajalta. Niin turhaa kuulemma aukoa vasta paketoituja jalkoja. Siinä sit lääkäriä ootellessa höpöteltiin, mistä taas kaikki alko, höpöteltiin muksuista, kävin koneella täyttelee reumapotilaan kaavakkeen, et miten noin muute menee, tyyliin reumakipusi viimesien viikon aikana 0-100, jne. Sit se kysy mun mielipidettä Kinerettiin, ja annoin kuulua, niin varotteli, et saattaap olla, että sulta sitä kysytään, että jos kuitenkin koittaisit taas sitä.

No niinhän siinä kävi, että lääkäri tuli paikalle, yllättävän rauhassa, noin niinkun perusluonteeseen kun vertaa, mut melkein ekanahan se sano, että toisen lääkärin kanssa oli vähän sitä mieltä jos koittaisin sitä Kinerettiä, edes viikon. No se kyllä ties mun vastauksen jo valmiiks meidän sähköpostichatin pohjalta. Mut sit puuntakaa sillä olikin heittää ässä hihasta, joku kihtilääke, kolkasiini, mikä periaatteessa toimis samalla tavalla, mutta on suun kautta menevä lääke. No sen mää pistin harkintaan ja lääkärikin lupas, kun sekin erikoisluvanvarainenen kallis lääke, että saan sen reumapolin kautta heti jos tuntuu, että haluaisin koittaa sitä. Sillä en heti lähteny juoneen mukaan, koska niinkun lääkärille olin selittänyt, haavat on aina kortisonilla mennyt umpeen ihan yhtä hitaasti tai nopeesti, kun vaikka sinä aikana, kun tökin sitä Kinerettiä napaan. Ja tästä uudestakaan lääkkeestä en lopulta ihan niin vakuuttunut, niillä oli kahesta potilaasta kokemusta, ketkä on syöny sitä lääkettä. Toinen kuoli, ja toisesta ei tiedetä mitään. Tosin vanhuuteen kuoli, mutta jokatapauksessa, ei ihan hirveen käytetty lääke. Ei oo kyllä tosin tää mun sairauskaan ihan yleisimmästä päästä, tietääkseni.

Mutta sitten siinä käynnin aikana tapahtu varmasti koko mun hoitohistorian isoin läpimurto lääkäreiden osalta. Lääkäri ei normaaliin lääkärin tyyliin käynytkään vaan pyörähtämässä ja lyömässä faktat pöytään ja lähteny, vaan käytti oikeesti aikaa siihen, että kuunteli ja selitti mulle asioita. Niinkun esimerkiksi, kun olin sitä pohtinut, että aina kun käytin metojectiä, alias trexania, eli solunsalpaajaa, niin nimensä mukaan musta tuntu, että mitä tunnollisemmin sitä söin tai nyt piikitän viikon välein, mulla salpaa veri kintuista ja tulee kuolioita. No se ei lähteny ihan niin yhteisymmärryksessä, se keskustelu, kun lääkäri sano melkein heti suoraan, että elä nyt tommosia puhu kenenkään, ainakaan lääkärin kuullen, kun nehän pitää sua ihan hulluna. Sit osasin jopa selittää, että en ihan tuulesta sitä temmannut, vaan Vaskuliittiyhteisössä Facebookissa on ihan omin sanoin yks potilas kertonut, kun suu mätäni trexanin vaikutuksesta. No sit päästiin samalle sivulle ja se osas selittää, että se on ihan erillainen tauti ja taudin mekanismi, että mulla se ei käytännössä ole mahdollista. TAAS piste puhumiselle! Jos se ois vaa lähteny ja miettiny että hulluhan se on, niin ois tääkin jäänyt selvittämättä, miks mulla oli niin "tyhmä" ajatus hyvin siedetystä lääkkeestä. Ja se toi mulle varmuuden, etten omin päin vaan "unoha" koko lääkettä. Juteltiin kaikesta tosi pitkään ja oli kyllä varmasti itselle antosin lääkärikäynti moniin vuosiin. Tosi pitkään olin lähtenyt kotia vaan huonommalla ja epätoivosemmalla mielellä.

Nyt voin jo ehkä kertoo tästäkin avoimesti, kun siinä höpöteltiin, niin tuli puheeksi, että mää vähän keikahin moottorikelkan kyydistä, niin onkohan mulla kylkiluut ihan ehjät, kun välillä vähän vihloo ja sillon porukoille kun parkkeerasin, nostin paitaa ja kättä, painoin kipeetä ottaneesta kohasta, niin rutina vaan kävi. Lääkäri ja Pohojammaalaine (hoitaja) repes vaan hulluna. Jos oikeen ymmärsin niin rouva lääkäri oli itsekkin murtanut kylkensä ja ilmeisesti jotenkin nolosti, kun ei siitä kauheen paljon kertonut. Pelkästään näin spekuloiden, olisko alkoholilla ollut osuutta asiaan, kun oli niin salamyhkänen. Monena päivänä ihan puskista, varmaan kun muutenkin on kipulääkitys kohillaan, niin tietyssä asennossa se on muistuttanu itsestään että täällä ollaan, koita nostaa vaa, ei voi sattua.. Siis se oletettu murtuma. Pääsin kun pääsinkin riisumaan tälläkin käynnillä edes vähän, kun lääkäri sano että ota paita pois, nii kahtotaa. Se paineli luita läpi ja sanoin missä kohtaa vähän tuntu ilkeelle. Oli se ehkä murtunut, kun tietyn luun kohalla oli kipua koko matkalla. Samalla kerroin tästä häpeällisimmästä tapahtumasta mitä aikoihin muistan. Muuten veis voiton siitäkin, kun kaadoin Leiskan piikin 14 vuotiaana, mutta tässä oli vaan yks todistaja, niin se piikkihomma oli nolompi. Olin siis kattelemassa Tikkakosken puolella, pommitehtaan takana mukavia kelkkareittejä missä vois vaimonkin kanssa ajella yhessä, kun huomasin että siellä oli joku muukin ajanut. Olin sitä ennen jo käyny hyppimässä ja ajelemassa monttujen seiniä pitkin, eli mun kunnolla olin aikalailla puhki, hyvä kun peukalossa oli tuntoa, kun yhtäkkiä ojanpohja rupes tippumaan jyrkemmäks ja huomasin, että toinenkin kelkka oli noussut takas tielle. Kaks metriä myöhemmin kun edellinen koitin nousta, niin eihän se enään noussut, vaan jäi sutimaan siihen pystysuoraan ojaan tyhjää. Telaakaan en kyllä voi kehua, mutta se oja oli siinä kahdessa metrissä sen verran jo jyrkempi, ettei kelkka enään noussu. No mää siinä aikani nyin ja kaasuttelin vuoronperää kelkkaa, kun siinä on syötöt ihan miten sattuu, enkä oo joutanu laittaa vielä muka kuntoon, niin tyhjäkäyntiin ei aina oo iha luottamine. Sitten kun taivaan lahjana, joku tuli sieltä keskeltä ei mitään volvollansa ja kysy että tarttenko apua. Mää ihan vetelänä tällä kunnolla kelkkaa repineenä tuumasin, että ei kyllä ois haittaakaan. No se nosteli perän takasin ojanpohjalle, kun totesin että rallikelkassa pakkia ei oo ja käveli siinä metän puolella mulle reitin, mistä pääsisin takas. No kahella kädellä kaasusta ja kahvasta kiinni ja sain kelkan kääntymään just mistä piti ja vauhilla toisella astinlaudalla seioen, etten kippaa, se nous tielle takas. Ajelin tietä pitkin, kun päähän pälkähti, että käännämpä vielä ympäri ja käyn kiittää. En muista, koitinko kääntää kaasulla vai vauhista kurvata jarrulla, mutta kelkka poikittain "jäisellä tiellä", se ei ollutkaan siitä keskeltä niin jäinen, vaan kelkka ottikin kunnolla pitoa ja kippas astinlautaa vasten, eli ei onneks ympäri asti ja mää lensin kun katapultista siihen tielle. Voi voi voi sitä häpeän määrää, kun volvokuski katto auton ovella, sisään mennessä, että mikäköhän sekopää tää oikeen on. Eka yksin keskellä ei mitään sinisen savun keskellä, tuumas nimittäin että on ainakin syötöt kohillaan, jumissa ojassa syrjäsessä metässä, sitten kun sen sieltä nostaa ylös nii seuraavaks se on rähmällään suoralla tiellä, kelkka melkee katollaan. Siinä vaiheessahan sitä mietti, että se on tulossa tänneppäin, niin miks en vaan jarruttanut tien varteen odottamaan.. kyllähän sitä aina jälkiviisaana. Enkä edes usko että koko episodia ois tapahtunu, jos en ois ollut niin puhki siitä kelkan nostelusta, kun olis saanu kropalla painopisteen oikein, mutta kun oli niin rätti, sitähän oli kun kumiukko, kelkka käski ja mies vikisi. No tönäsin kelkan telan päälle, oikein päin ja jäin istumaan. "Onko kaikki oikeesti ihan kunnossa?" kuulu volvosta kun se pääs kohalle. Tuumasin et ei vaan oo mun päivä ja valehtelin että tuntus siltä että kaikki on iha ok. Sit se lähti. Musta vielä tuntu, et se otti vaan sen verran etäisyyttä autolla että en varmasti aja sen perään, mut ei uskoltanu ajaa karkuun, että ties, et oon selvinny hengissä sieltä pois, kun ajelin perässä takas yleisille teille. Että repikää vaikka siitä huumoria, heh heh. Mut kyllä se aika parantaa näköjää nää henkisetkin haavat. Ainakin jollain tasolla.

Siinä on kaikki mun ja meijän harrastekalut nätissä rivissä. Pitäs vaa siirtää tuo Terhin pikku meisseli, nimeltään Möpö, kauemmas, ennenku ruoste hyppää kaikkiin vehkeisiin. :P

Hehhe, mää olin kerran tosi hauska. Äiti oli kyllä onnistunu viimesen päälle vetämään Möpökuskia nenästä, kun oli kerenny lukee tän blogin elilen eka, niin oli kertonu että oon laittanu siitä ja mummosta söpön pyörätuolikuvan tänne. Se oli jo tosissaan kiehunu että ei muuten tosissaan ole enää mun kaveri. Niinkin kuvauksellinen henkilö omasta mielestään, että poistaa kuvat munki puhelimesta, tyyliin jos varvaski näkyy jossain nurkassa.

No sitten vielä perinteinen tupakkakeskustelu, kun kolmas pätevä lääkäri Helsingistä on edelleen todella huolissaan siitä asiasta, kun se voi kuulemma niin pitkän ajan jälkeenkin vielä aktivoida sairausmekanismin, tai jotakin vastaavaa. Muut usko jo viime kerralla kun olin oikeesti ollut polttamatta ainakin sen 7kk kun viimeks tuli nuo pahimmat, että ei ne varmaa siittä sitten johdu, mutta tää viimenen lääkäri on vaikee vakuuttaa. Kuulemma passiivinen tupakointi voi olla kanssa yhtä lailla laukaseva tekijä. Jos se on se laukaseva tekijä, niin missä ne kuoliot oli tässä kaks vuotta ja varsinkin masennuskautena, kun poltin kun korsteeni, ei nimittäin kauheemmin kiinnostanu siinä vaiheessa mitä mulle tapahtuu, millon ja miksi.. Sitten kun oon liikenteessä ja joku muu polttaa, niin pitäis tyyliin karkuun juosta. Sen nyt maalais järki sanoo, että jos se tupakka ois se laukaseva tekijä, niin niitä ois ihan pikkasen useammin saattanut olla ja vielä passiivinen tupakka niin sitäkin kauheemmin. Mutta tottakai se ei hyvää tee mulle, sairaudelle, lompakolle eikä etenkään Peetulle esimerkkinä niin katotaan nyt miten tässä käy, ennen kun ollaan mullan alla.

Sitten oikeasti vuosiin antoisimman, jos en vielä todennut, ja varmaan hauskimmankin lääkärikäynnin lopuks rupesin ottamaan vielä takkia naulakosta, niin ulahin tai önisin jotakin kun kylkeen vihlas, niin lääkäri vielä repes uudestaan ja sano että kyllä se aika varma on että mulla on kylkiluu, tai -luut murtunu. Lohdutti vielä, että ne ei koskaan parane, kun ihminen tahtoo aina tahtomattaankin hengittää. Sen tiesinkin jo kokemuksesta, kun kolarissa meni vasemmalta alimmat kylkiluut sillein että ne aina joskus pistää tuolla, että on aika ärsyttävä ja avuton vaiva. Mut nyt on balanssissa sekin homma, kun on oikealta kans vähän rikki. Lähin kotia hyvillä mielin, biopsiat onnistu, sain vaihtoehdon Kineretille ja vastaukset hyvine selityksineen kysymyksiini. Mietinki että mitä oli tapahtunu, kun oli pitkästä aikaa semmonen olo, niinkun monta vuotta aijemmin, että kun lähti lääkäristä, oli parempi mieli, eikä semmonen olo, että siellä ois taputettu päähän, että leukaa vaa syvemmälle rintaa päin ja kohti uusia pettymyksiä. Sit tajusin että niillä oli se kipupsykologin järjestämä moniammatillinen kipumiittinki ollut aijemmin. Se oli ihan selvästi saanut taottua lääkäreille, miten tärkee mulle on ymmärtää mitä lääkkeitä otan ja miksi. Mulle ei se perinteinen liukuhihnalla sisään, resepti käteen, ulos vaan toimi. Sehän mut koko alkutaudin piti hengissä ja virkeenä, kun olin yks niistä ketkä tätä tautia koitti selvittää. Sit kun valellaan pettymyksillä ja epätoivolla pari vuotta, niin ei enään riittänyt edes voimat itestä huolehtimiseen ja taas kun saa vähän oikeesta paikkaa sitä toivoa tai pelihuumoria yleensä koko elämään, niin kummasti ei joka hetki oo luurangot kolistelemassa kaapeissa..

Tiiän että siihen ei juuri ite voi vaikuttaa kun oikeasti masentuu, mutta siitä pahimmasta selvinneenä tiiän myös, mitä elämän hukkaan heittämistä se sohvankuluttaminen on. Koittakaahan pysyä kasassa, phiis evripadi <3


tiistai 21. helmikuuta 2017

Piripäiväkirja pt2 biopsia.

Noni. Taas jatkuis. Muuten Suomen yleisin, tai ainakin monikäyttösin sana, siis tuo nonii, kattokaa vaikka meijän kylän, maailman hauskimmaksi tituleeratun Leikolan teoria YouTubesta. Ismo Leikola - Suomen tärkein sana. Jos nyt menisin tosta teoriaopinnoista suoraan siihen koepalatarinaan.

Biopsia, eli koepala-aika, saatiin siis heti keskiviikolle, kun viikonloppuna kyselin että onko niitä enää järkeä ottaa, kun ei ole oikein selvyyttä niilläkään sairauteen saatu, vaikka lähempänä kymmentä kertaa leikattu erinäkösiä ja kokosia paloja ja patteja. Uus patti näytti jo tosi kesyltä, kun Prednisolon, eli kortisoni oli ollu jo tovin 40mg, niin pelkäsin että se olis parantunut. Sekin vähän ristiriitanen pelko, siis parantua. Käsky tuli reumapolilta, että sinne vaan ja miettikää kirurgin kanssa yhdessä.

Sitten olikin vaihteeksi haavahoitoaika, johon kutsuin mun uuden lääkärin. Toisin sanoen edellisellä haavanhoitokerralla kysäsin hoitajalta, pitäiskö meidän alueen uuden lääkärin nähä tai tutustua mun tilanteeseen, kun se mun reseptitkin luultavasti tulee suurimmaksi osaksi kummiskin uusimaan. Haavahoitaja lisäs, että on se varmaan hyvä muutenkin vilkasta, ettei ole aihetta millekkään antibiooteille tai vastaavaa. No hänhän, siis lääkäri, otti kutsuni kernaasti vastaan ja oli jo ennen haavahoitajaa paikalla toimenpidealueella, johon mut oli passitettu hoitajien saattelemana valmiiksi riisumaan enimpiä pöksyjä pois. Pitkälle ei siis ole pötkitty sitten kouluterkkarin, sama jatkuu, vaikka kipeetä kyynerpäätä valittas, niin silti aloitetaan samalla, "noniin ja pöksyt pois" teemalla. Sitten liukuovi aukes, lääkäri morotti khuulisti ja lompsi sisään. Sitä tuntee ittensä jo aika vanhaks, kun ei tiiä onko meillä ikäeroa vai ei. Mutta lääkärille ominaiseen asialliseen tyyliin kysy perinteisesti, että mikäs täällä on hätänä. Mulla oli vielä tukisukat tai villasukat jalassa, niin nyppäsin ne irti ja otin laastarit pois, että Tohtori sais jonkinlaisen kuvan. Pienen hiljaisuuden jälkeen kysymys kuului: "Käytätkö huumeita?" En tiiä miks, mut musta tuntu, että vähän nauraen hörähin että: "Ööö, en..?" En oikein tiedä vakuuttiko, sen verran menin hämilleni. Siinä ei paljoa esittelyjä siis kaipailtu. Sitten se käski vähän selittää tilannetta ja sen virheen kun lääkäri kerran tekee mua tuntematta, ne yleensä tietää olla kysymättä uudestaan, varsinkaan vahvan kortisonikuurin aikana. Siinä mun selittäessä haavahoitajakin muistaakseen tuli jo huoneeseen, niin päästiin yhessä pätemään miten kummallisia ja erikoisesti muodostuvia ja käyttäytyviä mun haavat on. Sit se ei enää jaksanu, vaan lähti menee ja sano et tulee kattoo uudestaan, sitten kun ne on hoijettu. Sen verran se jäi askaruttamaan mieltä, että kysyin hoitajalta, että miks jo toinen lääkäri kysyy multa huumeista, kyllähän mää niitä käytän, mutta niitten ihan ite määrääminä. Muuten hoitaja ei oikein osannut selittää, kun että kuulemma jos tarpeeks piikittää suonia tukkoon, niin viimeset suonet yleensä on niillä paikkeilla jaloissa mihin voi piikittää ja likasen neulan aiheuttamat haavat on kuulemma aika identtisen näkösiä. Sitten se  hoitaja jotain sano vielä mun perus hapituksesta, mut se meni vähän ohi. Kai mulla on semmonen perus narkkarin lookki ja piri, eiku kortisonikipulääkepäissäni voin kuvitella, että pupilit on kun lautaset. Sitten voitte vielä tästä tekstin määrästä kuvitella sitä selittämisen määrää aina lääkärissä. Että siihenkin oli lopulta ihan järkevä selitys, mutta ite olisin eka saattanut kättä puristaa ja nimen sanoo, mutta ehkä se olikin joku shokkitaktiikka yrittää puristaa musta totuus ulos. Mutta onnistuko? :P Sitäpä saa siellä nyt itekseen miettiä. Seuraavalle haavanhoitokerralle menin villakangastakki päällä, melkein suorat housut jalassa. Loppuu se hapitus.

Haavat oli putsattu ja kuulumiset vaiheltu, niin lääkäri tuli takasin ja asenne oli vähän eri tyyppinen, tuntu vähän että sillä oli ollu kiire sillon aijemmin, niin siinä sit katteltiin ja tuumailtiin, näyttelin puhelimesta miten ne haavat synty ja jotain perhepotretteja, sitten naurettiin Terhin kuvalle, mitä se ei suostunu lähettää mulle, kun ne oli pyörätuolissa mummon kanssa söpösti terassilla vierekkäin. No ei oikeesti Terhi, mut ois pitäny. Ei keksiny hänkään diagnoosia, niin todettiin että jatketaan sitä diagnostiikkaa siellä sisätautien puolella ja hän sitten kirjottelee reseptejä tarpeen vaatiessa.

Sitten valkeni keskiviikko ja mää painelin Jettalla Keskussairaalalle kirranpolille. Koitin ilmottautua ihmiselle, niin en saanu, vaan mut ohjattiin kustannustehokkaampaan tapaan piippaavalle koneelle ilmottautumaan, jota ihminen opasti siinä vieressä käyttämään. Missä kohtaa se säästö tapahtui? Onko ne saanu ne ihmiset siihen koneen viereen ilmaseks, vai sen koneen? No ei siitä juuri harmia ollu, mutta mietinpä taas vaan. Sinne hän sitten melkein kädestä pitäen talutti oikean käytävän päähän, toisin sanoen suoraan niin pitkään kun pääset, ei laboratorioon vaan siihen kirurgianpolille aula kakkoseen, niinkun se konekkin yhtä selvästi kerto.

Siinä hetken oottelin ja joku tuli kysymään oonko minä minä. Sama mies. Puhelimessa oli jo alustavasti puhetta jos siinä ois jotain kandeja mukana, että käykö se mulle. Määhän sanoin että mitä enempi sen parempi, pakkohan niittenkin on jotenkin oppia mua hoitamaan, kun nää entiset jäärät jää eläkkeelle, kun tuntuu että puolet jo on ja silti ne vielä mua hoitaa. Sain lapun käteen ja uudestaan kysyttiin sama homma, niin vastasin että puhelimessa kerrottiin ja et se on mulle ihan fain. Sit piti semmonen kaavake täyttää, että en valehtele tai jotain, kun eihän narkkarin sanaan uskota. No lopultakin pääsin melkein sisään, pöksyjen poiston jälkeen, mutta jouduin vähän aikaa miettimään että mistähän välistä sitä siihen sängylle menis, kun siellä olikin jo het kuus kirurgia yhtä pientä koepalaa ottamassa. Yksihän oli oikea kirurgi, ja muut varmaan mua vähän nuorempia ja vanhempia kandeja, paitsi se perinteinen tietokoneen käyttäjä siellä nurkassa, kenelle jouduin antaa kirjallisen suostumuksen kandeista ja kuka varmaan soittaa ambulanssin jos tulee hätä. Ja yks oli karski mies, niin just hän oli päättänyt olla sinä päivänä se mun rauhoittava hoitaja, kun taas kaks nättiä kikattajaa oli ottanu sen nurkassa kattomis roolin ja sitten oli perus hikke, kuka halus leikata ja kenestä tulee oikeesti lääkäri. En tosiaan aatellut yhtään, että mitähän ne aattelee, kun mää niin tottuneesti tuun sinne kintut paljaana, kun haulikolla ammuttuna, mut hetken kikattelun ja joidenkin itsensä esittäydyttyä, alettiin miettimään, että mistäs leikattais. No se patti, minkä takia olin alun perin saapunut, tuntu vielä suhteellisen selvästi, muttei punottanu, kun taas toisessa jalassa oli selvästi yhden jalan haavauma levinny ihon alla kuoliona. Kauaan ei siinä sitä emmitty, kun sanoin että ottakaa molemmista, mutta sinä oikea lääkäri otat tuosta kuoliosta, etten romaha niinku viimeks, kun olin heidän omien sanojensa mukaan "pattipolilla" niinkun tietokone-/puhelinoperaattorihoitaja puhelimessa sisätaudeille totesi, kun kysy otetaanko tuorenäyte vai joku toinen. Päädyttiin molempiin, mikä musta oli ihan looginen vaihtoehto, jos toisesta ei saa kun tietyt näytteet ja toisesta taas ne muut, niin tulis kaikki sitten kerrallaan. Toiseen jalkaan kirurgi piirsi tussilla mistä napataan ja mää kyselin puudutuksista ja lidocaineista, sun muusta ja kerroin että viimeks laitettiin adrealiiniä, niin kirurgi tuumas, että no sitten laitetaan nytki, kun just sitä mietin. No siihen tuli semmonen vene ja ihan järkeen käyvästi sitä kutsuttiinkin veneviilloksi. Sitten se rupes piirtää siihen, mikä oli vasta tullut ja päätetty ottaa lisäks, eli vasempaan jalkaan, niin koitin sitä ja sanoin että ite ottaisin vähän pidemmältä matkaa. No hetken kun hän sitä venettä pidenti, vanhaa pois pyyhkimättä, luulisin että siitä tuli sitten kirkkoveneviilto.

Kandi sitten leikkas eka ja se meni hyvin ja näytekkin oli vielä todella onnistunu, vaikka se päälleppäin oli jo näyttänyt aika terveelle, niin eihän siellä mitään eläviä verisuonia enään ollu. Oliko se taas hyvä vai huono, niin laitetaan vaikka piste lääketieteelle, mulle pikku tappio. Muutenkin hoiti hommansa muuten kun lääkäri, mut yks tikki meni eripäin, mikä selvästi ärsytti sitä, vaikka se koitti sille vähän naureskella. Kirkkovenekkin saatiin kunnialla irti, mutta se oli lähinnä sitä nekroosia, mistä ei varmaan koskaan mitään irti saada, kun ei olla tähänkään asti saatu. Sitten kun jalat oli ommeltu, kuvattu ja sidottu, niin sain lähtee suoraan reumapolille ikiomaa ylilääkäriä moikkaa ja tietenki ennen sitä mun luottohoitajaa Pohojammaalta.

Tämmösen veneen se kandi sai aikaan, ennen kun sitä oli siistitty.

Ja tämmönen siitä tuli sitte seuraavana päivänä suihkun saaneena.


Fiksuimmat saattaa kuvasta päätellä miks halusin että oikee kirurgi leikkas tän kirkkoveneen. Ei oo mukavaa jos joku räkää kaivanu rupee leikkelemään tosta haavan vierestä koepalaa. Ja olin aika paniikissa edelliseltä kerralta kun meinas mennä vintti pimeeks vastaavasta patista, kun mua ei oikein otettu tosissaan, kun väitin että se ei puudu kun se on niin tulehtunu. Sit ne usko ja varmaan soitti sen ambulanssinki, kun paineet romahti ja meni ukko vähän veteläks. Muistan vaan tarkkaan sen että kovasti piipitti erillaiset vehkeet ja vimpaimet

.Ja sekin kirkkovene yöelämää varten suihkunraikkaana ja siistittynä.

Antakaa anteeks mauttomuuteni, alotin kyllä ihan ihmisten aikoihin, kun Peetu meni nukkuu, mutta meinasin nukahtaa pystyyn kun kävin kruisailee  päivällä vaihteeks kelkalla, kun oli lunta tullu ja kaikkee. Heräsin sitten 2am ja kello on nyt 5.12, niin voin vähän pistää sen piikkiin. Kävin siis suihkussa tossa kahen aikaan, kun en näköjään illalla jaksanut ja olin menny nukahtamaan, niin onneks heräsin suht pirteenä. Vieläkin koko käynti on ihan puolillaan, kun siitä sisätautien/reumapolilla käynnistä en jaksa enää kirjottaa, kun kävin vaan piirakalla ton koepalan ja reuman välissä, vaikka mitä sillä on väliä, kuhan saa välillä karkkia vähän väliä. Öitä.


Iltarutiinia. Nyt tiiän tarkalleen millasta on meikata, varsinkin jos siitä ei oo mitään apua. Vaikka mitä tekis nii samalle ne näyttää, jos ei pahemmalle!