torstai 23. helmikuuta 2017

Tikkien poisto.

Nonii, tässä tää taas nähtiin, miten kauan osaan olla hiljaa.. mut empä aatellu kun kertoo sen, että ei menny taas tikkihommat ihan niinku elokuvissa, ihan tällein puhelimella näpytellen.

Kävin siis eilen Laukaan teekoolla haavahoitajalla otattamassa tikit pois ja samalla vähän siistittiin haavoja. No sehän oli jo odotettavissa, kun kuolio vedetään halki ja tikataan kiinni, niin eihän se kuollut iho ja verisuonet mihinkään parane. Eli puolet siitä kirkkoveneviillosta aukes heti kun nyppäs tikit pois. Sitten hoitaja sano että sen kuolion voin rappailla ite varovasti pois, kun hänellä ei oo valtuuksia ja lääkäri tuskin alkaa siihen koskemaan, kun ei ole nähny miten nuo haavat ja kuoliot tulee ja käyttäytyy. Eipä siinä ollu sit mitään, se puuduttelun aikana haki mulle jätesäkillisen haavanhoitojuttuja, sitten rapsutteli nekroosia minkä viihti ja putsaili loput montut.

Kotona sitten illalla puudutin haavat, että voin putsailla ne vaan sterilisoivilla liinoilla ja siinä samalla ottaa siitä nekroosista mitä nätisti ottamalla lähtee. Aikani kun olin sitä rapsutellu ja sen jälkeen pidin sitä liinaa sen päällä, niin sehän räpsähti terveen ihon puolelta auki nii että läskit vaan tursus ja oliko se sitten että menin huuhtelemaan sitä niin se rupes vielä vuotamaan verta.


Siinä se repeilee, kaikessa komeudessaan.

Ilta se meni sitten päivystyksessä siihen että kun päästiin sisään niin se oli jo ihan kuivanu koko haava, eikä sille mitään oikeen voinu tai ainakaan kannattanut tehdä. Mahtaa tulla taas astetta komiampi arpi.

Aamulla, läskit oli jo saanu nätin punakan värin ja nekroosi tossa välissä tummunu kun kuivu. Ei tullu mielee mennä suihkuun koittaa kieveleekö ilman puudutusta, niinkun yleensä noiden keltasten katteiden peittämät haavat kärsii ainakin varovasti koittaa suihkuttaa.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Piripäiväkirja pt3 sisääntauti.

En tiiä mitä mulle on käyny, testosteronithan mulla ei oo koskaan noussu takas normaaliks kortisonin ja metadonin yhteiskäytön takia, kun ne meni nolliin, niin ehkä siks meinaan olla vähän ylitunteellinen. Kun oli se paha masennusjakso, niin sillon kun taas tuntu papan hautajaisissakin että mussa on jotain vikaa, kun en ollu ihan hajalla siellä, vaikka siinä on ehkä mun eniten arvostama ihminen ja olin vielä niin kipee, etten viittiny mennä kantajaks niinkun oltiin sovittu. Onneks Jussi oli varamiehenä, kiitos siitä, kun oli haukkana paikalla kysymässä. Eilen ajelin mummoa kattomaan sen uuteen hoitopaikkaan, kun eka ajoin porukoitten pihaan, kipupsykologi kun olikin kipee, niin olin turhaan ollu hereillä ja valvottanu itteeni, etten myöhästy aamulla, niin ärsytti ja turhautti, eikä sit koko piinattu Rellu ollu edes pihassa. No äiti ja Terhi oli kaupassa ja sanovat meneväsä mummoa moikkaa siitä, niin siitähän se idea lähti. Ajelin ja kuuntelin, kun oon bongannu uuden Suomirok kanavan, niin kokoajan tuli semmosia biisejä, että menin emotionaalisesti ihan hysteerisen naisen tasolle ja melkein itkin ja nauroin vuoronperään, kun tuli kaikenmailmaaliman jutut mieleen. Ois kiva jos pääsis näitten kahen ääripään keskelle, siis että itketään hautajaisissa ja enintään vähän hymähetään välillä radion jutuille. Illallakin olin ihan hajalla kun katotiin SuomiLovee yleltä. No siihen testohommaan on tulossa korjaus, ottavat vielä yhet labrat ja sitten lääkettä jos on vielä naisen tasolla. Ainut mitä ne on ihmetelly, kun kaikki vielä toimii ja karvatkin vielä kasvaa, kun menin sinne, mikälie, endogrinologille? sillon kirjaimellisesti arvot nollissa, niin ainut oire oli joku kyhmy rinnassa. Se vissiin odotti näkevänsä karvattoman puolinaisen, kun oli niin aidosti ihmeissään, että mulla ei ollu mitään sen kummempia oireita. Sit vaa lopetettiin metadoni ja kyhmy hävis ja pari vuotta on seurattu vaan, mutta nyt oli taas laskenu, niin ne antaa jotain geelihoitoa. Aluks halusin tietää mikä se geelihoito on, mutta tarkemmin kun ajatelin, en halunnutkaan tietää mihin ne sen työntää. Tulkoon sitten mukavana yllärinä.

Yritin löytää miss testosteron kuvan, mille naurettiin pentuna iha räkänä, oisko ollu Riemurasian legendaarisessa kokoelmassa, mutta menköön tää nyt sitten paremman puutteesa. Tuo ei kyllä näytä geeliltä.

Tosiaan kirralta, eli kirurgianpolilta, nyt siis tuttavallisemmin pattipolilta, päästyäni menin suoraan kanttiiniin ja otin kahvin ja karjalanpiirakan. Pyysin sitä vähän lämmittää sitä, niin se näytti että mikro on nykyää siellä asiakkaiden puolella. Ois vaan kertonu että se on joku supermikro, kun lämmitin sitä piirakkaa, vähän aikaa, normaaliin hellään tapaan, niin sehän oli menny jo siinä parissa sekunnissa ihan mäiskeeseen ja munavoit valu pitkin pitäjiä. Koita siinä sit kiireessä pistellä poskeen tulikuumaa ylivetistä piirakkaa ja juua kuumaa kahvia päälle. Mietin vaan miltä se on näyttäny, kun nokin ja koitan lipoa niitä sulaneita, jo aika epämääräsen näkösiä munavoita ja piirakkaa. Sain syötyä, mutta ei se varmasti kaunis näky ollu. Naama ja näpit rasvamäiskeessä otin suunnaksi reumapolin, mihin päästyäni morottelin kaikki tutut, ei ole montaa kuka ei mua siellä nimittäin tietäis vähintään naamalta ja kävelin mun lempparihoitajan huoneelle. Siks ehkä, kun se on aina ainakin esittäny kuuntelevansa munki kannan asioihin ja nimenomaan yrittänyt aina selvittää, miks mitäkin tehään tai annetaan (lääkitään) mulle.. Siellähän se popitti Bonjovia ja sano että voin tulla suoraan sisään. Ei oikeesti popittanu, mut sen verran on fani, että on tullut selväksi. Sen verran jouduin sitä taas kuulemaan, kun sen puhelin soi ja tietenki taustakuvan näin.

Siinä sitten vaiheltiin kuulumisia ja ihmeekseni, varmasti ekan kerran koko sairashistoriani aikana, sain pitää housut jalassa. Oli kuulemma hyvät kuvat edelliseltä päivää haavahoitajalta. Niin turhaa kuulemma aukoa vasta paketoituja jalkoja. Siinä sit lääkäriä ootellessa höpöteltiin, mistä taas kaikki alko, höpöteltiin muksuista, kävin koneella täyttelee reumapotilaan kaavakkeen, et miten noin muute menee, tyyliin reumakipusi viimesien viikon aikana 0-100, jne. Sit se kysy mun mielipidettä Kinerettiin, ja annoin kuulua, niin varotteli, et saattaap olla, että sulta sitä kysytään, että jos kuitenkin koittaisit taas sitä.

No niinhän siinä kävi, että lääkäri tuli paikalle, yllättävän rauhassa, noin niinkun perusluonteeseen kun vertaa, mut melkein ekanahan se sano, että toisen lääkärin kanssa oli vähän sitä mieltä jos koittaisin sitä Kinerettiä, edes viikon. No se kyllä ties mun vastauksen jo valmiiks meidän sähköpostichatin pohjalta. Mut sit puuntakaa sillä olikin heittää ässä hihasta, joku kihtilääke, kolkasiini, mikä periaatteessa toimis samalla tavalla, mutta on suun kautta menevä lääke. No sen mää pistin harkintaan ja lääkärikin lupas, kun sekin erikoisluvanvarainenen kallis lääke, että saan sen reumapolin kautta heti jos tuntuu, että haluaisin koittaa sitä. Sillä en heti lähteny juoneen mukaan, koska niinkun lääkärille olin selittänyt, haavat on aina kortisonilla mennyt umpeen ihan yhtä hitaasti tai nopeesti, kun vaikka sinä aikana, kun tökin sitä Kinerettiä napaan. Ja tästä uudestakaan lääkkeestä en lopulta ihan niin vakuuttunut, niillä oli kahesta potilaasta kokemusta, ketkä on syöny sitä lääkettä. Toinen kuoli, ja toisesta ei tiedetä mitään. Tosin vanhuuteen kuoli, mutta jokatapauksessa, ei ihan hirveen käytetty lääke. Ei oo kyllä tosin tää mun sairauskaan ihan yleisimmästä päästä, tietääkseni.

Mutta sitten siinä käynnin aikana tapahtu varmasti koko mun hoitohistorian isoin läpimurto lääkäreiden osalta. Lääkäri ei normaaliin lääkärin tyyliin käynytkään vaan pyörähtämässä ja lyömässä faktat pöytään ja lähteny, vaan käytti oikeesti aikaa siihen, että kuunteli ja selitti mulle asioita. Niinkun esimerkiksi, kun olin sitä pohtinut, että aina kun käytin metojectiä, alias trexania, eli solunsalpaajaa, niin nimensä mukaan musta tuntu, että mitä tunnollisemmin sitä söin tai nyt piikitän viikon välein, mulla salpaa veri kintuista ja tulee kuolioita. No se ei lähteny ihan niin yhteisymmärryksessä, se keskustelu, kun lääkäri sano melkein heti suoraan, että elä nyt tommosia puhu kenenkään, ainakaan lääkärin kuullen, kun nehän pitää sua ihan hulluna. Sit osasin jopa selittää, että en ihan tuulesta sitä temmannut, vaan Vaskuliittiyhteisössä Facebookissa on ihan omin sanoin yks potilas kertonut, kun suu mätäni trexanin vaikutuksesta. No sit päästiin samalle sivulle ja se osas selittää, että se on ihan erillainen tauti ja taudin mekanismi, että mulla se ei käytännössä ole mahdollista. TAAS piste puhumiselle! Jos se ois vaa lähteny ja miettiny että hulluhan se on, niin ois tääkin jäänyt selvittämättä, miks mulla oli niin "tyhmä" ajatus hyvin siedetystä lääkkeestä. Ja se toi mulle varmuuden, etten omin päin vaan "unoha" koko lääkettä. Juteltiin kaikesta tosi pitkään ja oli kyllä varmasti itselle antosin lääkärikäynti moniin vuosiin. Tosi pitkään olin lähtenyt kotia vaan huonommalla ja epätoivosemmalla mielellä.

Nyt voin jo ehkä kertoo tästäkin avoimesti, kun siinä höpöteltiin, niin tuli puheeksi, että mää vähän keikahin moottorikelkan kyydistä, niin onkohan mulla kylkiluut ihan ehjät, kun välillä vähän vihloo ja sillon porukoille kun parkkeerasin, nostin paitaa ja kättä, painoin kipeetä ottaneesta kohasta, niin rutina vaan kävi. Lääkäri ja Pohojammaalaine (hoitaja) repes vaan hulluna. Jos oikeen ymmärsin niin rouva lääkäri oli itsekkin murtanut kylkensä ja ilmeisesti jotenkin nolosti, kun ei siitä kauheen paljon kertonut. Pelkästään näin spekuloiden, olisko alkoholilla ollut osuutta asiaan, kun oli niin salamyhkänen. Monena päivänä ihan puskista, varmaan kun muutenkin on kipulääkitys kohillaan, niin tietyssä asennossa se on muistuttanu itsestään että täällä ollaan, koita nostaa vaa, ei voi sattua.. Siis se oletettu murtuma. Pääsin kun pääsinkin riisumaan tälläkin käynnillä edes vähän, kun lääkäri sano että ota paita pois, nii kahtotaa. Se paineli luita läpi ja sanoin missä kohtaa vähän tuntu ilkeelle. Oli se ehkä murtunut, kun tietyn luun kohalla oli kipua koko matkalla. Samalla kerroin tästä häpeällisimmästä tapahtumasta mitä aikoihin muistan. Muuten veis voiton siitäkin, kun kaadoin Leiskan piikin 14 vuotiaana, mutta tässä oli vaan yks todistaja, niin se piikkihomma oli nolompi. Olin siis kattelemassa Tikkakosken puolella, pommitehtaan takana mukavia kelkkareittejä missä vois vaimonkin kanssa ajella yhessä, kun huomasin että siellä oli joku muukin ajanut. Olin sitä ennen jo käyny hyppimässä ja ajelemassa monttujen seiniä pitkin, eli mun kunnolla olin aikalailla puhki, hyvä kun peukalossa oli tuntoa, kun yhtäkkiä ojanpohja rupes tippumaan jyrkemmäks ja huomasin, että toinenkin kelkka oli noussut takas tielle. Kaks metriä myöhemmin kun edellinen koitin nousta, niin eihän se enään noussut, vaan jäi sutimaan siihen pystysuoraan ojaan tyhjää. Telaakaan en kyllä voi kehua, mutta se oja oli siinä kahdessa metrissä sen verran jo jyrkempi, ettei kelkka enään noussu. No mää siinä aikani nyin ja kaasuttelin vuoronperää kelkkaa, kun siinä on syötöt ihan miten sattuu, enkä oo joutanu laittaa vielä muka kuntoon, niin tyhjäkäyntiin ei aina oo iha luottamine. Sitten kun taivaan lahjana, joku tuli sieltä keskeltä ei mitään volvollansa ja kysy että tarttenko apua. Mää ihan vetelänä tällä kunnolla kelkkaa repineenä tuumasin, että ei kyllä ois haittaakaan. No se nosteli perän takasin ojanpohjalle, kun totesin että rallikelkassa pakkia ei oo ja käveli siinä metän puolella mulle reitin, mistä pääsisin takas. No kahella kädellä kaasusta ja kahvasta kiinni ja sain kelkan kääntymään just mistä piti ja vauhilla toisella astinlaudalla seioen, etten kippaa, se nous tielle takas. Ajelin tietä pitkin, kun päähän pälkähti, että käännämpä vielä ympäri ja käyn kiittää. En muista, koitinko kääntää kaasulla vai vauhista kurvata jarrulla, mutta kelkka poikittain "jäisellä tiellä", se ei ollutkaan siitä keskeltä niin jäinen, vaan kelkka ottikin kunnolla pitoa ja kippas astinlautaa vasten, eli ei onneks ympäri asti ja mää lensin kun katapultista siihen tielle. Voi voi voi sitä häpeän määrää, kun volvokuski katto auton ovella, sisään mennessä, että mikäköhän sekopää tää oikeen on. Eka yksin keskellä ei mitään sinisen savun keskellä, tuumas nimittäin että on ainakin syötöt kohillaan, jumissa ojassa syrjäsessä metässä, sitten kun sen sieltä nostaa ylös nii seuraavaks se on rähmällään suoralla tiellä, kelkka melkee katollaan. Siinä vaiheessahan sitä mietti, että se on tulossa tänneppäin, niin miks en vaan jarruttanut tien varteen odottamaan.. kyllähän sitä aina jälkiviisaana. Enkä edes usko että koko episodia ois tapahtunu, jos en ois ollut niin puhki siitä kelkan nostelusta, kun olis saanu kropalla painopisteen oikein, mutta kun oli niin rätti, sitähän oli kun kumiukko, kelkka käski ja mies vikisi. No tönäsin kelkan telan päälle, oikein päin ja jäin istumaan. "Onko kaikki oikeesti ihan kunnossa?" kuulu volvosta kun se pääs kohalle. Tuumasin et ei vaan oo mun päivä ja valehtelin että tuntus siltä että kaikki on iha ok. Sit se lähti. Musta vielä tuntu, et se otti vaan sen verran etäisyyttä autolla että en varmasti aja sen perään, mut ei uskoltanu ajaa karkuun, että ties, et oon selvinny hengissä sieltä pois, kun ajelin perässä takas yleisille teille. Että repikää vaikka siitä huumoria, heh heh. Mut kyllä se aika parantaa näköjää nää henkisetkin haavat. Ainakin jollain tasolla.

Siinä on kaikki mun ja meijän harrastekalut nätissä rivissä. Pitäs vaa siirtää tuo Terhin pikku meisseli, nimeltään Möpö, kauemmas, ennenku ruoste hyppää kaikkiin vehkeisiin. :P

Hehhe, mää olin kerran tosi hauska. Äiti oli kyllä onnistunu viimesen päälle vetämään Möpökuskia nenästä, kun oli kerenny lukee tän blogin elilen eka, niin oli kertonu että oon laittanu siitä ja mummosta söpön pyörätuolikuvan tänne. Se oli jo tosissaan kiehunu että ei muuten tosissaan ole enää mun kaveri. Niinkin kuvauksellinen henkilö omasta mielestään, että poistaa kuvat munki puhelimesta, tyyliin jos varvaski näkyy jossain nurkassa.

No sitten vielä perinteinen tupakkakeskustelu, kun kolmas pätevä lääkäri Helsingistä on edelleen todella huolissaan siitä asiasta, kun se voi kuulemma niin pitkän ajan jälkeenkin vielä aktivoida sairausmekanismin, tai jotakin vastaavaa. Muut usko jo viime kerralla kun olin oikeesti ollut polttamatta ainakin sen 7kk kun viimeks tuli nuo pahimmat, että ei ne varmaa siittä sitten johdu, mutta tää viimenen lääkäri on vaikee vakuuttaa. Kuulemma passiivinen tupakointi voi olla kanssa yhtä lailla laukaseva tekijä. Jos se on se laukaseva tekijä, niin missä ne kuoliot oli tässä kaks vuotta ja varsinkin masennuskautena, kun poltin kun korsteeni, ei nimittäin kauheemmin kiinnostanu siinä vaiheessa mitä mulle tapahtuu, millon ja miksi.. Sitten kun oon liikenteessä ja joku muu polttaa, niin pitäis tyyliin karkuun juosta. Sen nyt maalais järki sanoo, että jos se tupakka ois se laukaseva tekijä, niin niitä ois ihan pikkasen useammin saattanut olla ja vielä passiivinen tupakka niin sitäkin kauheemmin. Mutta tottakai se ei hyvää tee mulle, sairaudelle, lompakolle eikä etenkään Peetulle esimerkkinä niin katotaan nyt miten tässä käy, ennen kun ollaan mullan alla.

Sitten oikeasti vuosiin antoisimman, jos en vielä todennut, ja varmaan hauskimmankin lääkärikäynnin lopuks rupesin ottamaan vielä takkia naulakosta, niin ulahin tai önisin jotakin kun kylkeen vihlas, niin lääkäri vielä repes uudestaan ja sano että kyllä se aika varma on että mulla on kylkiluu, tai -luut murtunu. Lohdutti vielä, että ne ei koskaan parane, kun ihminen tahtoo aina tahtomattaankin hengittää. Sen tiesinkin jo kokemuksesta, kun kolarissa meni vasemmalta alimmat kylkiluut sillein että ne aina joskus pistää tuolla, että on aika ärsyttävä ja avuton vaiva. Mut nyt on balanssissa sekin homma, kun on oikealta kans vähän rikki. Lähin kotia hyvillä mielin, biopsiat onnistu, sain vaihtoehdon Kineretille ja vastaukset hyvine selityksineen kysymyksiini. Mietinki että mitä oli tapahtunu, kun oli pitkästä aikaa semmonen olo, niinkun monta vuotta aijemmin, että kun lähti lääkäristä, oli parempi mieli, eikä semmonen olo, että siellä ois taputettu päähän, että leukaa vaa syvemmälle rintaa päin ja kohti uusia pettymyksiä. Sit tajusin että niillä oli se kipupsykologin järjestämä moniammatillinen kipumiittinki ollut aijemmin. Se oli ihan selvästi saanut taottua lääkäreille, miten tärkee mulle on ymmärtää mitä lääkkeitä otan ja miksi. Mulle ei se perinteinen liukuhihnalla sisään, resepti käteen, ulos vaan toimi. Sehän mut koko alkutaudin piti hengissä ja virkeenä, kun olin yks niistä ketkä tätä tautia koitti selvittää. Sit kun valellaan pettymyksillä ja epätoivolla pari vuotta, niin ei enään riittänyt edes voimat itestä huolehtimiseen ja taas kun saa vähän oikeesta paikkaa sitä toivoa tai pelihuumoria yleensä koko elämään, niin kummasti ei joka hetki oo luurangot kolistelemassa kaapeissa..

Tiiän että siihen ei juuri ite voi vaikuttaa kun oikeasti masentuu, mutta siitä pahimmasta selvinneenä tiiän myös, mitä elämän hukkaan heittämistä se sohvankuluttaminen on. Koittakaahan pysyä kasassa, phiis evripadi <3


tiistai 21. helmikuuta 2017

Piripäiväkirja pt2 biopsia.

Noni. Taas jatkuis. Muuten Suomen yleisin, tai ainakin monikäyttösin sana, siis tuo nonii, kattokaa vaikka meijän kylän, maailman hauskimmaksi tituleeratun Leikolan teoria YouTubesta. Ismo Leikola - Suomen tärkein sana. Jos nyt menisin tosta teoriaopinnoista suoraan siihen koepalatarinaan.

Biopsia, eli koepala-aika, saatiin siis heti keskiviikolle, kun viikonloppuna kyselin että onko niitä enää järkeä ottaa, kun ei ole oikein selvyyttä niilläkään sairauteen saatu, vaikka lähempänä kymmentä kertaa leikattu erinäkösiä ja kokosia paloja ja patteja. Uus patti näytti jo tosi kesyltä, kun Prednisolon, eli kortisoni oli ollu jo tovin 40mg, niin pelkäsin että se olis parantunut. Sekin vähän ristiriitanen pelko, siis parantua. Käsky tuli reumapolilta, että sinne vaan ja miettikää kirurgin kanssa yhdessä.

Sitten olikin vaihteeksi haavahoitoaika, johon kutsuin mun uuden lääkärin. Toisin sanoen edellisellä haavanhoitokerralla kysäsin hoitajalta, pitäiskö meidän alueen uuden lääkärin nähä tai tutustua mun tilanteeseen, kun se mun reseptitkin luultavasti tulee suurimmaksi osaksi kummiskin uusimaan. Haavahoitaja lisäs, että on se varmaan hyvä muutenkin vilkasta, ettei ole aihetta millekkään antibiooteille tai vastaavaa. No hänhän, siis lääkäri, otti kutsuni kernaasti vastaan ja oli jo ennen haavahoitajaa paikalla toimenpidealueella, johon mut oli passitettu hoitajien saattelemana valmiiksi riisumaan enimpiä pöksyjä pois. Pitkälle ei siis ole pötkitty sitten kouluterkkarin, sama jatkuu, vaikka kipeetä kyynerpäätä valittas, niin silti aloitetaan samalla, "noniin ja pöksyt pois" teemalla. Sitten liukuovi aukes, lääkäri morotti khuulisti ja lompsi sisään. Sitä tuntee ittensä jo aika vanhaks, kun ei tiiä onko meillä ikäeroa vai ei. Mutta lääkärille ominaiseen asialliseen tyyliin kysy perinteisesti, että mikäs täällä on hätänä. Mulla oli vielä tukisukat tai villasukat jalassa, niin nyppäsin ne irti ja otin laastarit pois, että Tohtori sais jonkinlaisen kuvan. Pienen hiljaisuuden jälkeen kysymys kuului: "Käytätkö huumeita?" En tiiä miks, mut musta tuntu, että vähän nauraen hörähin että: "Ööö, en..?" En oikein tiedä vakuuttiko, sen verran menin hämilleni. Siinä ei paljoa esittelyjä siis kaipailtu. Sitten se käski vähän selittää tilannetta ja sen virheen kun lääkäri kerran tekee mua tuntematta, ne yleensä tietää olla kysymättä uudestaan, varsinkaan vahvan kortisonikuurin aikana. Siinä mun selittäessä haavahoitajakin muistaakseen tuli jo huoneeseen, niin päästiin yhessä pätemään miten kummallisia ja erikoisesti muodostuvia ja käyttäytyviä mun haavat on. Sit se ei enää jaksanu, vaan lähti menee ja sano et tulee kattoo uudestaan, sitten kun ne on hoijettu. Sen verran se jäi askaruttamaan mieltä, että kysyin hoitajalta, että miks jo toinen lääkäri kysyy multa huumeista, kyllähän mää niitä käytän, mutta niitten ihan ite määrääminä. Muuten hoitaja ei oikein osannut selittää, kun että kuulemma jos tarpeeks piikittää suonia tukkoon, niin viimeset suonet yleensä on niillä paikkeilla jaloissa mihin voi piikittää ja likasen neulan aiheuttamat haavat on kuulemma aika identtisen näkösiä. Sitten se  hoitaja jotain sano vielä mun perus hapituksesta, mut se meni vähän ohi. Kai mulla on semmonen perus narkkarin lookki ja piri, eiku kortisonikipulääkepäissäni voin kuvitella, että pupilit on kun lautaset. Sitten voitte vielä tästä tekstin määrästä kuvitella sitä selittämisen määrää aina lääkärissä. Että siihenkin oli lopulta ihan järkevä selitys, mutta ite olisin eka saattanut kättä puristaa ja nimen sanoo, mutta ehkä se olikin joku shokkitaktiikka yrittää puristaa musta totuus ulos. Mutta onnistuko? :P Sitäpä saa siellä nyt itekseen miettiä. Seuraavalle haavanhoitokerralle menin villakangastakki päällä, melkein suorat housut jalassa. Loppuu se hapitus.

Haavat oli putsattu ja kuulumiset vaiheltu, niin lääkäri tuli takasin ja asenne oli vähän eri tyyppinen, tuntu vähän että sillä oli ollu kiire sillon aijemmin, niin siinä sit katteltiin ja tuumailtiin, näyttelin puhelimesta miten ne haavat synty ja jotain perhepotretteja, sitten naurettiin Terhin kuvalle, mitä se ei suostunu lähettää mulle, kun ne oli pyörätuolissa mummon kanssa söpösti terassilla vierekkäin. No ei oikeesti Terhi, mut ois pitäny. Ei keksiny hänkään diagnoosia, niin todettiin että jatketaan sitä diagnostiikkaa siellä sisätautien puolella ja hän sitten kirjottelee reseptejä tarpeen vaatiessa.

Sitten valkeni keskiviikko ja mää painelin Jettalla Keskussairaalalle kirranpolille. Koitin ilmottautua ihmiselle, niin en saanu, vaan mut ohjattiin kustannustehokkaampaan tapaan piippaavalle koneelle ilmottautumaan, jota ihminen opasti siinä vieressä käyttämään. Missä kohtaa se säästö tapahtui? Onko ne saanu ne ihmiset siihen koneen viereen ilmaseks, vai sen koneen? No ei siitä juuri harmia ollu, mutta mietinpä taas vaan. Sinne hän sitten melkein kädestä pitäen talutti oikean käytävän päähän, toisin sanoen suoraan niin pitkään kun pääset, ei laboratorioon vaan siihen kirurgianpolille aula kakkoseen, niinkun se konekkin yhtä selvästi kerto.

Siinä hetken oottelin ja joku tuli kysymään oonko minä minä. Sama mies. Puhelimessa oli jo alustavasti puhetta jos siinä ois jotain kandeja mukana, että käykö se mulle. Määhän sanoin että mitä enempi sen parempi, pakkohan niittenkin on jotenkin oppia mua hoitamaan, kun nää entiset jäärät jää eläkkeelle, kun tuntuu että puolet jo on ja silti ne vielä mua hoitaa. Sain lapun käteen ja uudestaan kysyttiin sama homma, niin vastasin että puhelimessa kerrottiin ja et se on mulle ihan fain. Sit piti semmonen kaavake täyttää, että en valehtele tai jotain, kun eihän narkkarin sanaan uskota. No lopultakin pääsin melkein sisään, pöksyjen poiston jälkeen, mutta jouduin vähän aikaa miettimään että mistähän välistä sitä siihen sängylle menis, kun siellä olikin jo het kuus kirurgia yhtä pientä koepalaa ottamassa. Yksihän oli oikea kirurgi, ja muut varmaan mua vähän nuorempia ja vanhempia kandeja, paitsi se perinteinen tietokoneen käyttäjä siellä nurkassa, kenelle jouduin antaa kirjallisen suostumuksen kandeista ja kuka varmaan soittaa ambulanssin jos tulee hätä. Ja yks oli karski mies, niin just hän oli päättänyt olla sinä päivänä se mun rauhoittava hoitaja, kun taas kaks nättiä kikattajaa oli ottanu sen nurkassa kattomis roolin ja sitten oli perus hikke, kuka halus leikata ja kenestä tulee oikeesti lääkäri. En tosiaan aatellut yhtään, että mitähän ne aattelee, kun mää niin tottuneesti tuun sinne kintut paljaana, kun haulikolla ammuttuna, mut hetken kikattelun ja joidenkin itsensä esittäydyttyä, alettiin miettimään, että mistäs leikattais. No se patti, minkä takia olin alun perin saapunut, tuntu vielä suhteellisen selvästi, muttei punottanu, kun taas toisessa jalassa oli selvästi yhden jalan haavauma levinny ihon alla kuoliona. Kauaan ei siinä sitä emmitty, kun sanoin että ottakaa molemmista, mutta sinä oikea lääkäri otat tuosta kuoliosta, etten romaha niinku viimeks, kun olin heidän omien sanojensa mukaan "pattipolilla" niinkun tietokone-/puhelinoperaattorihoitaja puhelimessa sisätaudeille totesi, kun kysy otetaanko tuorenäyte vai joku toinen. Päädyttiin molempiin, mikä musta oli ihan looginen vaihtoehto, jos toisesta ei saa kun tietyt näytteet ja toisesta taas ne muut, niin tulis kaikki sitten kerrallaan. Toiseen jalkaan kirurgi piirsi tussilla mistä napataan ja mää kyselin puudutuksista ja lidocaineista, sun muusta ja kerroin että viimeks laitettiin adrealiiniä, niin kirurgi tuumas, että no sitten laitetaan nytki, kun just sitä mietin. No siihen tuli semmonen vene ja ihan järkeen käyvästi sitä kutsuttiinkin veneviilloksi. Sitten se rupes piirtää siihen, mikä oli vasta tullut ja päätetty ottaa lisäks, eli vasempaan jalkaan, niin koitin sitä ja sanoin että ite ottaisin vähän pidemmältä matkaa. No hetken kun hän sitä venettä pidenti, vanhaa pois pyyhkimättä, luulisin että siitä tuli sitten kirkkoveneviilto.

Kandi sitten leikkas eka ja se meni hyvin ja näytekkin oli vielä todella onnistunu, vaikka se päälleppäin oli jo näyttänyt aika terveelle, niin eihän siellä mitään eläviä verisuonia enään ollu. Oliko se taas hyvä vai huono, niin laitetaan vaikka piste lääketieteelle, mulle pikku tappio. Muutenkin hoiti hommansa muuten kun lääkäri, mut yks tikki meni eripäin, mikä selvästi ärsytti sitä, vaikka se koitti sille vähän naureskella. Kirkkovenekkin saatiin kunnialla irti, mutta se oli lähinnä sitä nekroosia, mistä ei varmaan koskaan mitään irti saada, kun ei olla tähänkään asti saatu. Sitten kun jalat oli ommeltu, kuvattu ja sidottu, niin sain lähtee suoraan reumapolille ikiomaa ylilääkäriä moikkaa ja tietenki ennen sitä mun luottohoitajaa Pohojammaalta.

Tämmösen veneen se kandi sai aikaan, ennen kun sitä oli siistitty.

Ja tämmönen siitä tuli sitte seuraavana päivänä suihkun saaneena.


Fiksuimmat saattaa kuvasta päätellä miks halusin että oikee kirurgi leikkas tän kirkkoveneen. Ei oo mukavaa jos joku räkää kaivanu rupee leikkelemään tosta haavan vierestä koepalaa. Ja olin aika paniikissa edelliseltä kerralta kun meinas mennä vintti pimeeks vastaavasta patista, kun mua ei oikein otettu tosissaan, kun väitin että se ei puudu kun se on niin tulehtunu. Sit ne usko ja varmaan soitti sen ambulanssinki, kun paineet romahti ja meni ukko vähän veteläks. Muistan vaan tarkkaan sen että kovasti piipitti erillaiset vehkeet ja vimpaimet

.Ja sekin kirkkovene yöelämää varten suihkunraikkaana ja siistittynä.

Antakaa anteeks mauttomuuteni, alotin kyllä ihan ihmisten aikoihin, kun Peetu meni nukkuu, mutta meinasin nukahtaa pystyyn kun kävin kruisailee  päivällä vaihteeks kelkalla, kun oli lunta tullu ja kaikkee. Heräsin sitten 2am ja kello on nyt 5.12, niin voin vähän pistää sen piikkiin. Kävin siis suihkussa tossa kahen aikaan, kun en näköjään illalla jaksanut ja olin menny nukahtamaan, niin onneks heräsin suht pirteenä. Vieläkin koko käynti on ihan puolillaan, kun siitä sisätautien/reumapolilla käynnistä en jaksa enää kirjottaa, kun kävin vaan piirakalla ton koepalan ja reuman välissä, vaikka mitä sillä on väliä, kuhan saa välillä karkkia vähän väliä. Öitä.


Iltarutiinia. Nyt tiiän tarkalleen millasta on meikata, varsinkin jos siitä ei oo mitään apua. Vaikka mitä tekis nii samalle ne näyttää, jos ei pahemmalle!

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Piripäiväkirja pt1.

Moivaan kaikille! Jos jotenkin selttäisin viimeaikojen oloa kuvainnollisesti, niin heiluttaisin päätä edestakaisin, niin kuin pingistuomari ja möilisisin. Kortisonin nosto 40mg tehnyt tän perus efektin, että on kun piripäissään. Virtaa olisi vaikka muille jakaa. Kämpän sisustus on pyörähtänyt muuten kokonaan ympäri, paitsi Petukan huoneeseen en ole kajonnut, että se löytää varmasti kaikki lelukätköt. Keittiön seinän purku ja pienimuotonen keittiöremppa ois seuraavaksi tähtäimessä, saa vaan nähä kenen tähtäimessä, mut suuniteltu on kovasti. Peetu on kyllä kun uskomaton labraduudeli, mihin se auton piilottaakin, niin se löytää sen vielä viikonkin päästä sieltä.

Mutta asiaan, On kyllä tullut lääkäreissä, psykologeilla/psykiatrilla, haavahoidossa ja haavanhoitotarvikejakelussa käytyä niin, että pitäisi olla asiat selkeinä ja romuja haavanhoitoon taas hetkeksi. Kiitos siitä 100 vuotiaalle Suomelle, että ei tarvihe joka rättiä ite ostaa. Ja jos ei ole oikeita laastareita ja välineitä, niin vähintään tilauksessa on, kun aina keskiviikkosin saa Laukaan tk:n hoitotarvikejakelusta hakee.

Rupesin muka illalla kirjottaa taas, mutta sammuinkin paria edellistä tekstiä lukiessa, etten kauheesti samaa juttua toitottais joka julkasussa, niin yheltä yöllä heräsin taas siihen, kun jalat olis tipahtanu lattiastaa läpi manalan majoille. Poltti niin pirusti ja lisäksi tuntu niinkun ite Vihtahousu ois tuikkinu jalkoja atraimella haavoihin tai tehny niille "hyvää hyvyyttään" pientä suolakylpyä. Buranaa ja Panadolia ja reipasta kävelyä hetki pitkin kämppää että kirvely ja polttelu loppuis, kun haavojen katteen läpi ei näytä tehoavan kosteuttavat voiteet, nii ne pitää kosteuttaa ite. Siis hikoilla, ellei niitä puuduta. OxyConttia ja OxyNormia menee jo päivisin ne maksimimäärät, niin vähän pelottaa minkälaisen sotkun saan taas lääkärin, kelan ja apteekin kesken järkättyä, jos nuo lääkkeet loppuu ennen aikojaan varsinkin, kun melkein koko sairauden ajan kipupolilla mua hoitanut lääkäri joka ymmärtää mitään musta tai taudista on tällähetkellä suurimmaks osaks siirtyny Tampereelle. En tiiä onko ne niin tarkkoja vielä, kun omavastuuta (600-700e vuosi, sen jälkeen 2,5e 3kk annos kelan hyväksynnän saaneet lääkkeet) on vielä vähän tälle vuodelle jälellä, mut ahistaa jo ottaa yhen Panadolinki ylimmäärästä, ettei joudu taas byrokratian rattaisiin syntipukiks, kiitos taas 100v Suomen normienpurkutalkoiden.

Aikane mato (kuvaa mun tärkeyttä tälle yhteiskunnalle) kaikkee näkee. Kuu ja aurinko samaan aikaan taivaalla..? :o

Sit heräsin uudestaan tossa viiden kieppeillä, niin ei auttanu muu kuin puuduttaa jalat lidocainilla, ai oikeastaan Tapin nimisellä aineella, mikä on samaa kamaa, mutta enemmän rasvan näkösessä tuubissa ja muodossa, ettei mee niin paljon ja pysyy siellä haavaumassa, eikä valu pitkin reisiä.. Tai siveliäämmin ehkä sääriä. Se sit kesti jo sen aikaa, että ne puutu, niin ajattelin että sama kait tässä on sit aloittaa raapustamaan jotain tänne blogiin.

Perus yöpuuhia, tapinia kirvelyyn.

Sit vielä laastaria ja pakettia päälle.

Valmis paketti. Nuo on sit "haavasukkaa", ei sukkahousut. Ihan apelle tiioks. ;)

Lidocainista sen verran, että mulle haavahoitaja sano aikoja sitten, kun sitä vaan pursotetaan tohon haavojen päälle, että se ei kaikille sillein toimi, mutta kun kävin biopsiassa, josta kohta vähän enemmän tarinaa, eli koepalan leikkauksessa, niin kuulemma samaa lidocainia se on millä puudutettiin se leikkaushaavakin. Ainut ero, että siinä niitten piikissä olevassa tuotteessa voi verentulon ehkäsemiseks olla adrealiiniä, että näkee mitä leikkelee. Senkin huomasin ihan hyödylliseks eilen illalla, kun putsasin haavoja ja rapsuttelin/viiltelin katteita pois ja tuikkasin normilla lidocainilla puudutettuun haavaan vähän syvälle niin sitä verta kans tuli ihan mukavasti.

Paketti vähän yllättäen säästöjen takia muuttunu, mutta tolla niitä puudutellaan ennen suihkua. Oon kuullut myös luotettavasta lähteestä, että näillä puudutellaan myös mm. katedrin laiton yhteydessä ja vauvajutuissa aiheutuneista ikävistä jutuista. :S

Eli tosiaan siitä biopsiasta, tai loppujen lopuks niistä, tarkoittaa siis koepalan ottamista. Huomasin että oikeen nilkan vasempaan takaosaan oli tullu semmonen patti, mistä saattas kehittyä nekroosi/haavauma. Soitin sit heti reumapolille luottohoitajalle, et haluiskohan mun lääkäri vielä musta koepaloja, kun niitä on tuloksettomasti otettu niin paljon. No aluks lekuria ei saatu kiinni, mut sit se laitto mulle suoraa sähköpostia, että keskiviikoksi mahollisesti sais ajan. Vastasin sitten et toivotaan että ei aukee tai parane kun kortsu oli jo 40 milligrammassa päivä.

Tuosa oikeella tuo punanen läntti, ei näytä/näyttäny kummoselta, mutta sormella kun koitti, niin oli tosi selvä ja syvällä oleva patti.

No se asia jäi hautumaan ja toivottiin parasta, mutta sitä en odottanu minkälainen chatti saatiin maililla aikaseks reumalääkärin kanssa. Aluksi se koitti varovasti, että oli jutellut toisen mua hoitaneen lääkärin kanssa, niin kannattaisi kuulemma mahdollisimman pian taas alottaa Kineret, eli anakinra, minkä edelleen koen pahimmaks laukaisijaksi mun masennukselle. Siihen selitin että Saara-vaimo ja muut läheiset on kyllä edelleen sitä mieltä, että se aiheutti kaiken pahan, mistä masennus johtui, eikä toisin päin. Lääkkeen uskotaan toimivan siis siksi, vaikka ite oon sitä mieltä, että yhtä nopeesti/hitaasti ne on parantunu aina pelkällä kortisonilla, kun Kineret kokeilun aikana, koska interleukiini1-estäjä (kineret, lääkeaine anakinra) estää inflammasomin aktivaatiota, joka siis on mahdollinen kuolioiden/haavaumien aiheuttaja. Siksi kovasti haluaisivat tätä aloittaa, mun kauhukuvista huolimatta, kun pelko että menetän jalkani vielä tän takia on aina olemassa. Siihen oikeestaan en osannut vastata, kun että onko se parempi, että elän ilman jalkoja, vai että jos se masennus Kineretistä johtu, niin teen jotain peruuttamatonta järettömien ajatusteni seurauksena. Toki sanoin lääkärille hymiön kera että varmasti olisin helpompi potilas patologin pöydällä.

Siihen oikeastaan en osannut vastata muuta kun, että ainut mikä piti mut järissäni tai ehkä jopa hengissä pahimman aallonpohjan aikana oli Peetu ja Saara. Toki myös sitä kokoajan punnitsi onko enemmän ilo vai rasite vielä niillekkin, tai yleensäkkin koko perheelle, mutta pahimmasta masennuksesta selvinneenä suurinta osaa sen aikasista ajatuksista pitää ihan tyhminä ja kiitos kipupsykologin, se kyllä sai aina jonkinlaista toivoa muhun valettua, mitä aijemmin hain esim. diagnoosin etsimisellä ja lääkärikäynneillä, joissa tuntui olevan vielä toivoa löytää jotain uutta tutkittavaa. Sehän oli tolle masennukselle viimenen naula arkkuun, kun niistä viisaimmista ja kokeneimmistakin lääkäreistä huokui jo se sama epätoivo diagnoosin suhteen kun itsellä. Pikkuhiljaa sitä psykologin avulla tai ihan muuten vaan rupes ajattelemaan ihan erilailla koko sairautta. Mitäpä mää siitä kostun jos tiiän diagnoosin tai jonkun tarkan geenivirheen, mistä se johtuu, jos sille ei mitään voi tehdä. Tärkeintä on ottaa elämästä se irti mitä on otettavissa, minkä tuo moottorikelkan hommaaminen esimerkiksi osoitti todella konkreettisesti itelle. Ja jos diagnoosi, vaikka geenivirhe, mitä ei voi hoitaa, löytyiskin, niin näillä näkymin tässähän on aikaa lääkäreiden keksiä siihen helpotusta tai hoitoa vielä vuosia eteenpäin.

Sitten kerroin että meidän suvusta on löytynyt joku harvinainen loxl 2 geenivirhe jopa toiselta vanhemmalta, eli mullakin se on 50% mahis kantaa sitä tai vielä siitä mutantoitunutta uutta geenivirhettä, jos oikein oon ymmärtäny, joka aiheuttaa kaikennäköisiä sairauksia, kuten pahimmassa tapauksessa aortan repeäminen, johon yksi sukulainen kuoli, kun tuli verensyöksy. Ouksin genomitutkijan mukaan ei kuitenkaan ainakaan tuo loxl2 pitäisi mun sairauden tyylisiä oireita aihauttaa. Mutta siinä sukulaisen tapauksessa kaikki veret tuli aortan revettyä ouksin lattialle ja mitään ei ollut tehtävissä. Hoidossa muistaakseen oli keuhkokuumeen takia. Ei pitänyt paikkaansa. Niinkun en määkään ollu maanantaisin krapulassa saikkua hakemassa, vaan nimenomaan siinä keuhkokuumeessa, mikä tän nähtävästi laukas..

Näistä haudanvakavista jutuista takasin tähän päivään, tietenkin tarjosin konkreettisempaa ratkasua tähän lääkeasiaan, kun vielä vaihtoehdoksi annettiin joku Kineretin tapaan toimiva suun kautta menevä kihtilääke, Colchine Mylan, lääkeaine kolkisiini, minkä kahdesta käyttäjästä ei kuollut kuin toinen, tosin vanhuuteen, niin miksei valtio vaan osta/vuokraa mulle lämmintä tallia rattosiks eläkepäiviks, kun edelleen oma teoria on et kylmä ja fyysinen rasitus aiheuttaa koko haavaumakierteen. Molemmat lääkkeet on erikoisluvalla sairaalan kautta hankittavia, niin saletisti tulis halvemmaks, kun en vaan joutuis kylmässä harrastaa, eli rassata autoja ja nyt uudempana harrastuksena kelkkaa. Semmoseen kompromissiin päästiin, että kun jalat on taas ummessa niin voidaan oikeesti tehdä jotain rasitustestejä esim. kylmäaltaassa tai vastaavaa. Eli ei turhaan tullut siitäkään asiasta heitettyä läppää reumapolin ylilääkärille. :) Sitten vielä vähän kiusattiin toisia jos diagnoosi joskus sairaudelle löytyy, nimetäänkö se Lare's disease vai kyseisen lääkärin mukaan. Lopulta chättäily kummiskin päättyi ihan järkipuheisiin ja annoin tietoa lähimmästä geenivirheen kantajasta ja tutkivasta lääkäristä että HUSsissa mun genomia tutkiva lääkäri voi ottaa yhteyttä häneen ja vertailla meidän mutaatioita ja yhteisiä johtolankoja tautien välillä.

Saa nähä minkälainen X-Man kyky mustakin vielä löytyy. Ajattelin pitkään että kuolen 27 vuotiaana niinkun kaikki kovikset, Kobain, Winehouse sun muut, mutta kun rupee aika tulemaan vastaan, niin ehkä vaan sillon saan mun supervoimat. En päässy edes koko pointtiin eli niihin biopsioihin, mutta loppuu selkä kun jäkitän tässä, niin pitää jatkaa tätä toisessa osassa, jos oot tänne asti jaksanu lukee, niin veikkaan että sielläkin päässä vähän puuduttaa, joten koitan heti kun kunto antaa periks jatkaa loppuun. Piis änd laav <3

torstai 9. helmikuuta 2017

Pää kuntoon, jalat auki.

Moi taas, en oikeestaan tiedä mistä kirjotan, mutta kummasti sitä aina tekstiä tänne ilmestyy. Nyt on taas vaihteeks tuntunu, että niin paljon on tapahtunu yhtäkkiä ettei tiedä mistä alottais. Koitetaan pysyä jonkunlaisessa aikajanassa.

Sillon keväällä, kun kuulin että ei tässä oikeen tiietä mistään mitään ja reumapoliin katkes jostain syystä yhteydet lähes kokonaan, varmaan siks, kun mitäs siellä käymään, jos lääkärikin on sitä mieltä että siitä ei ole mitään konkreettista hyötyä. Mut siitä jäi päähän pyörimiään semmonen turha ajatus, että tää oli tässä ja vaikka kuin koitti psyykata itteä, että kyllä tässä vielä tutkimusta ja jotain vastauksia saa, niin väkisin se ajatus valtas vaan mieltä ja rupes masentamaan. Ja aikaa kun antaa ahistukselle niin oikea masennushan siitä syntyy.

Onnekseni pääsin Saaran sinnikkäällä avustuksella ja soittelulla käymään perus katstastuksessa, mikä johti suoraan masennusdiagnoosiin ja huonolta, tai mulle huonolta depressiohoitajalta kipupsykologille, kun ei vaan kemiat kohannut, niin koita siinä sitten avautua asioista, joista on vaikea puhua edes vaimon kanssa. Kipupsykologi taas oli ajatusmailmaltaan kun samasta puusta veistelty ja parin kerran jälkeen siihen uskols luottaa 110 prosenttisesti, vaikka kenestä tai vaikka kenen tominnasta heittää lokaa, niin se ymmärsi ja oli jopa yhtä "järkyttyny" tietyistä asioista, mille toiset hoitajat, lääkärit ja depressiohoitajat vaan kohauttaa olkapäitä ja pahimmillan sanoo että tuo varmaan kuuluu touohon tautiin tai pistää mielikuvituksen liikkeelle. Koita siinä sit luottaa ja viittiä kertoa asioita, mitkä itseä eniten painaa.. Eli jos en saanu selvästi ilmastua niin olen enemmän kun tyytyväinen omaan psykologiini nyt ja vaikka mieli on toistaseks "parannettu", niin hänen ja psykiatrin yhteiskäynnillä sanoin, että milelläni käyn jonkun kerran kuukaudessa silti päätäni aukomassa, en kirjaimellisesti, että pysyiskin joku tasapaino siinä, kannattaako kuolemista miettiä joka yö vai ei. Niistä ajatuksista oon päässy lähes kokonaan, ellei eilistä kivuliasta yötä oteta huomioon.

No fysioterapeuttihan teki mulle josain välissä ohjelman, kun on tota keskivartalopyöreyttä vähän tullu (sen verran että Terhikin meinas nauraa katketakseen kun ostin hienon uuden g-starin slimfit t-paidan), että aina nii luikku minä, yhtäkkiä oonkin kauheessa ikä ja painokriisissä. Tai painossa ei mitään, mutta sitä kun 4-5 vuotta ihmettelee, miten en lihoo vaikken tee mitään, niin vuos sohvalla masentuneena ja kun nouset siitä ja meet peilin eteen, niin ei pitäs tulla minää shokkina että lihakset onki muuttunu läskiks, vaikkei paino juuri olis noussu. Fysioterapiahan aiheutti mulle niin kovan päänsäryn, että rehellisesti en sitä ohjelmaa kauaa jaksanu tehä.


Musta on tullu MIES!

Mutta sitten, kuin pieru ilman varoitusta, löyty moottorikelkka-kirppis Facebookista ja mietin miten, kun oltiin abaut kahdeksan vuotta sitten oltiin Rukalla ja vuokrattiin pari kelkkaa viiteen tyttöön, niin ajettiin, tai muut hyyty jossain välissä yötä, mutta mää ajoin koko yön ja viikko sen jälkeen oli yhtä helvettiä. Kävelin sen viikon kun pingviini ja lihakset oli niin kipeitä paikoista joissa en edes tiennyt että olis lihaksia. Sitten se osu silmiin halvalla Lynx rave 440 "rallikelkka". Iskän kanssa laitettii kärry perää ja hypättii iskän työsitikkaan nokka kohti Kangasalaa. Eihän se mikään uus tai käyttämätön ollu, mut mitä siinä tehashallin pihassa pääs sitä huudattaa, niin paluuta ei ollu. Ja tinkiminenkin osottautu mahottomaks, kun iskä työns jo kelkkaa kärryyn ja sano että käykäähä tekee paperit.


Halpalla sen kuitenkin sai ja ei ole vielä ainakaan joutunut katumapäälle.

Luulin että käyään vähän pyörähtää kahestaa koeajolla, nii reipas tuntihan siinä meni kun etittiin reittejä, mitä ei näköjään sitten Laukaassa ookkaan, mutta onneks ison tien toiselle puolelle löyty helppo siirtymä matka, nii pääsee edes patikkoon ja montuille rälläämään, mikä ainakin ekoilla kerroilla osottautu mun kunnolle ihan tarpeeks kerta-ajeluksi. Eli siis niin pitkään kun kelit suo, niin mun kuntoutus väline on tossa, koska vaikka tietäs että seuraavana pävänä ois kipee, niin se on yksinkertasesti niin siistiä, ettei sitä etukäteen mieti, toisin kun fysioterapiassa käyntiä, kun ties ettei kahteen päivään nousta sängystä pääkipujen takia. En tosiaan muista, millon viimeks ois nauttinut niin paljon suihkussa käynnistä kun kelkkareissun jälkeen. Väkisin tuli mieleen kun oikeen paskasena tuli putkihommista, niin ah sitä tunnetta kun pääs suihkuun. Noin niinkun jos johonkin haluaa verrata. Koeajon jälkeen, helpotuksekseni luin rekisteriotteesta että tommonenkin pätkäkelkka on nykyään kakspaikkanen. Varmaan muuttunut samalla kun mopoilla sai rueta ajelee kakspäällä.

Seuraavakshan oli edessä, kuulemma mulle tyypillinen, miten tää toimii, purku. Eli palasiks koko vehe. Pari päiväähän siinä meni tutkiessa ja suureksi onneksenihan huomasin että taas olin ollut liikaa kylmässä ja fyysisesti rasittanu itteäni, kun rupes jalkoja polttaa. Viikko niin jalat oli taas samoista paikoista auki..

Alkuunhan ne ei kumman näkösiä ollu ja nostin vaan kortisonin 5mg - 20mg ja toivoin parasta. Toivossahan on hyvä elää.

Sitten käytin Audin leimalla, onneks ei sen isompaa kun tuulilasin vaihto ois edessä, mutta tietenkin samaan syssyyn Jettassa sytty jarrupalojen varotusvalo ja olin jo joku vuos sitten osatessa kattonu että levyt menee vaihtoon. Silti pari katastusta ne meni katsurin silmien harittaessa ohi ja tehot oli hyvät, niin en aijemmin ollu ottanu asiakseni. Levyjä irti paukutellessa oikee hirvitti että oltii niillä ajeltu menemää, semmosia palasia lenteli, että niitä ei enään raudaksi oikeen voinu kuvailla. Semmonenkin ihmetys tuli vastaan että vaikka autossa on kahdeksan palaa, niin tossa ei ollut kun tasan yhessä palassa varotusanturi. Onneks se oli se kaikkein kulunein pala.

Nytton sitten levyjen ja varaosaliikkeen kanssa tappelun (yllättäen anto oikeet levyt, mutta palat isompiin levyihin) jälkeen uuet Brembon palaset, nii pitäs kestää ainaki vähä aikaa. Liukutapitki luistaa kun.. hyvä latu konsanaan, ku työnsin tuubillisen jarruliukkaria välii.

Sittenhän rupes taas tapahtumaan. En muista oliko ennen vai jälkeen rempan, tuli uudestaan nekroosit noihin jo ihan hyvällä mallilla olleisiin alle sentin haavoihin. Ne kun poistin niin rupes olemaan jo reilun sentin kokosia haavat ja menemään punaseks, eli tulehtumaan ympäriltä ja vähän sinne tänne jalkoihin tulemaan uutta pattia, mitkä varmaan jossain välissä aukee kanssa, kun iho menee rikki ja "verirään" saan puristeltua kuolion/nekroosin alta poissa, ettei leviä lisää ihon alla yhtä isoiksi kun viimeks. Kaiken kukkuraks, siitä että olin polvillaan tunnin kun toiselle puolelle tein tota jarruremppaa, niin tuli koko polven kokoset mustelmat molempiin polviin..?

Siinä kuvaa, kun nuo ympärykset taas tulehtu ja eilen otin sitten suosiolla sen 40mg prednisolonia, eli sitä kortisonia, että tuo tulehukset rauhottus. Kuvassa oikeella vähän työkaluja millä kalusin nekroosin palaset irti.

Tossa vielä eilinen tilanne vissiin ennen suihkuttelua. Huomenna haavahoitoon ja reumapolin hoitaja soittelee lääkehommista. Että semmosta tällääkertaa, ciao!