torstai 6. lokakuuta 2016

Ensimmäinen varmasti oikea diagnoosi.

Tuli kevät ja kesäki meni. Tässä on ollut kaiken näköstä, ei oo hetkeen ollut virtaa kirjottaa, mut nyt jos koskaan pitäs saada päätä selväks. Päissäänkään olla näin pihalla kun viime aikoina ollu ja ainakin sillon kun alotin, sain jonkinlaista zeniä kun kirjottelin. Vaikka nyt siihen on epäilykseni niin varmaan lähimmät on ainakin tyytyväisiä kun oon yksinkertasesti edes jotain saanut aikaseks. Alusta loppuun. Onnea lukemiseen, ei oo ajatuksen kulku parantunu sitten viime tekstejen, vaikka nyt oiskin kyllä oikeeta asiaaa mistä ois hyvä ja ehkä pitkiskin kirjottaa.

Ensinnäkin anakinran, eli Kineret pistosten perinteiset iho-oireet alko, mitä vielä sieti, mut sit se abaut kuukauden pistelyn jälkeen rupes viemään musta kaiken voiman ja teki musta ihan apaattisen zombin. Viimeseen asti koitin sitä käyttää ja uskoa että se auttais. Oli se lääkärillekkin kova pala, että mää en parantunutkaan, vaikka Jenkkilästä asti etittiin diagnoosia ja lääkettä mulle. llmotin lääkärille että se on lopetettava, kun en päivän aikana pääse sohvaa pidemmälle, puhumattakaan Peetun hoidosta, mikä kävi päivä päiväältä raskaammaks. Niin sitten tehtiin pitkin hampain, kun lopulta se vei multa viimesenkin alotekyvyn ripauksen. Uupumus, vetämättömyys ja yleinen sairauden tunne ei oo koskaan tän taudin takia ollut näin paha. No kesä tuli ja vaikka lääkitys lopetettiin, niin haavat silti meni umpeen hienosti pelkällä kortisonilla (ja satunnaisella solunsalpaajan piikittelyllä, mikä vähän pääs unohtumaan), niinkun ennenkin, mutta Kineretin aiheuttama apaattisuus ei lääkityksen lopettamisesta huolimatta loppunutkaan, niinkun lääkärit varmaan olettivat, kun jäivät kesälomille ja seuraavan ajan varasivat vasta lokakuulle.

Mitäs teille? Ei oo paljoa näkyny ketään. Niinkun ei ole ollut lääkäreilläkään aikaa, lomilla kun olivat. Ne, vaikka niin viisaita ovatkin, ei tajua että tää sairaus ei pidä lomia. Saara oli nähny vissiin jo tarpeeks kauan, että tuo ei itestään mee ohi ja soitti reumapolille, että ois pikkuhiljaa pakko tehä jotain, kun en kesän aikana montaa kertaa oo sohvaa pidemmälle päässy koko päivänä. Sain sit nyt syyskuulle ajan reumapolille, jossa saikku kirjotettiin uusiks toistaiseksi jatkuvaksi, eikä vuoden määräaikaseksi, niinkun aijemmin ja siihen lisättiin epämääräsen "tukkotulehdus" diagnoosin lisäks masennus! Kerrankin oltiin lääkärin kanssa välittömästi jostain täysin samaa mieltä. Depressiohoitajallahan olin jo käynyt muutamaan otteeseen, ihan omasta alotteesta, kun rupes jo vähän menemään synkäks ja ehkä vähän pelottavaks mun ajatusmaailma, mutta eipä siitä ole ollut juurikaan mitään hyötyä, kun en osaa kyseiselle ihmiselle ollenkaan avautua, niin sehän oli vaan sitä mieltä että tuo sairaus sua masentaa.. NIINKÖ? Sen joka kerralla toteaminenko mut sitten parantaa, tai sais edes positiivisemmalle päälle? Reumapolilla ne onneks kysy heti et "Pitäiskö kipupsykologille laittaa lähete?" Eli reumalääkärit teki sen mitä olin yrittänyt jotenkin ilmasta depressiohoitajalle, eli että ahistaa, joka päivä, MINÄ TARVITSEN APUA! Jälkeenpäin tuo eläkkeenkin jatkuvuus iski kalloon, että lääkärikin on sitä mieltä että tätä ei ehkä koskaan paranneta. Sitä kun rupes miettimään niin hirveesti koheni fiilis vielä entisestään..

Alkuun sitä vielä koitti väkisin saada itteensä liikkeelle ja hoitaa Peetua kotona, mut lopulta oli vaan myönnettävä itellekkin, että se on Peetullekkin parempi, kun se pääsee päiväkotiin, niin on virkee hoitaja, josta on seuraa ja kavereita. Mut se se nimenomaan tais olla pahin isku itelle, että taas on epäonnistunu jossain, vaikka kuinka se onkin sairauden syy. Mitään ei viitti enään suunnitella valmiiks tai luvata. Jossain välissä se meni sit siihen, että rytmit meni ihan sekasin. Kun oli yksin kämpillä, jos Saara oli töissä ja Peetu hoidossa, niin melkein ennemmin nukku sen ajan, ettei tarvii kokea sitä oman turhuuden tunnetta. Sit ei koskaan ollu hereillä, tai oli puoliunessa, kun joku koitti soittaa. Teki mieli laittaa koko puhelin kiinni, kun rupes ahistaa kaikki. Sitä on niin hankala selittää. Itelle on aina ollu tärkeintä että voi luottaa kaveriin ja sen sanaan, niin sit yhtäkkiä ei ite voi edes luottaa itteensä, niin ahisti yleensäkkin vastata puhelimeen, kun ei voi olla varma onko edes samana iltana kunnossa, vaikka sillä hetkellä tuntus, ettei koskaan olis ollutkaan sairas. Siks en ketää siitä syytäkkään kun ei oo paljoon tullu oltua yhteyksissä, kun miten kaveri kuka ei oo mitää vastaavaa kokenu niin vois yhtäkkiä ymmärtää mikä siinä on nii hankala vastata, tai soittaa heti perään. Yleensä sitä vaan perinteisesti aatteli et soitanpa kohta takasi ja unohti.

Peetun lenppari, kiitos Kare&Satu!


En jostain syystä ois ikinä uskonu että ite masentuisin, mutta näköjään se oli mullakin murtumis piste. Yli neljä vuotta se vei, mitä moni ihmetteli miten jaksan, että "ite oisin tullu jo hulluks", niin en se määkään näköjään loputtomiin kestäny. Se löi aika pahasti tajuntaan keväällä, kun lääkäri totes viimesellä kontrollikäynnillä, just ennen pitkää lomaa, ettei meillä kyllä ole enään mitään hajua mikä tää sairaus vois olla. Viimenen naula arkkuun oli, että joutu myöntämään, etten enään jaksa Peetua yksin satavarmasti hoitaa. Mutta sama poika se saa nytkin synkimpänäkin päivänä kummasti vähintään sisäisesti pienen valon syttymään sydämeen, kun se tulee vaikka hoidosta kotiin, vaikka koko päivän olisin vaan miettinyt, etten huomista päivää tule enään näkemään. 

Pimp my Crocs! Tuunaa Crocsisi persoonallisiksi.