lauantai 1. huhtikuuta 2017

Osastolle ja takaisin. Toivottavasti pakki kestää kuvat, vähän sekalaiset fiilikset.

Jotain uutta auringon alla! Pääsin haavojen tultua ekan kerran terveyskeskusta pidemmälle hoitoon. Arvashan sen ite, et ei siinä taas hyvin käy, kun painostettiin aloittamaan sitä Kinerettiä tai "edes" jotain kihtilääkettää, mitä en omasta mielestä sairasta, ainakaan ku viimeks tarkistin ja laskemaan kortisoniannosta. Tällä kertaa se ei vaatinut kun viiden milligramman pudotuksen 40mg päiväannoksesta alaspäin, niin haavat rähähti silmille. Ne meni ympäriltä ihan tulipunasiksi, eli siis suomeksi  sanottuna tulehtu, mikä ei ainakaan auttanut kiputilanteeseen ja vielä jotain ihan uutta, reunat alko menemään uudestaan kuolioon parissa päivässä. Aijemmin kun haavaumia on tullu, niin reumapolilta on suoraan passitettu mut sisätautienosastolle, missä on pistetty kortisoni ensiavuks tippana ja sit ne on puhkottu tai viimestään kotona oon sen tehny, että saa haavan sisältä ne ruskeat räkämaiset visvat ulos, niin ne ei ole ainakaan kasvanut sen jälkeen ihan tolkuttomasti, vaikka ne vähän aina on levinnyt sen tipankin jälkeen. Sit kun ne kuoliot on rikkonu ihon ja tullut pintaan kokonaan näkyviin, niin puukkoa vaan peliin ja nekroottinen iho pois ja paraneminen alkakoon. Sen jälkeen haavahoidot harvakseltaan ja pikkuhiljaa kortisoni alas. Näinkin paljon sain tunnissa kirjotettua, kun meinasin pistää pilkkiturnauksen sittenkin pystyyn ihan näin itekseen omaksi huviksi.

Kauhee homma laittaa yks kuva tänne kun en näköjään osannukkaan instagramista linkata tota. Heräsin tosiaan koneelta kahen aikaa keittiönpöydästä, tosta kyseisestä kohasta <-- .. Olin vissii sittenki vähän väsyny. En sitten tajunnu ottaa särkylääkettä yhtään ennakkoon niin tää aamu onkin sit tarina erikseen. Mut samaka kait se on heti kirjottaa, ei tässä enää oikee osaa hävetäkkään enään mitään. En taija enään pärjätä kotona ilman pyörätuolia, vaikka se päivällä joskus siltä näyttääkin et en edes kipee oliskaan. Tai on näyttäny. Jos Saaralla ois ollu töitä, niin luultavasti olisin odottanu tuskissani sängyssä paskat housussa että joku tulee auttaa, kun ei jalat ottanukkaan aamulla alle ja vessaan olis pitäny päästä heti. Lääkkeet Peetulta hyllyllä turvassa, pään yläpuolella ja juominen keittiössä. Saara toimi sit mulle jonkinlaisena rollaattorina, tai mää sen reppuna, en tiiä miten sitäkää selittäs, mut en halua toiste kokea. Jos tän viikonlopun selviäis ja soittelis sitten johonki aputarvikejakeluun.


Mutta jatkaakseni elisillan juttua, voisin havainnollistaa sen ihan suoraan kuvilla, että olisko hoito pitäny alottaa heti, eli niinkun yleensä, jo ennen kun haavaumat on edes puhjennut kunnolla, vai lääkärin pelata mun kanssa "kumpi jänistää" peliä autojen väistämisen sijaan sillä, että aloitanko lääkkeen, joka ei aiheuttanut kun pahoja iho-oireita, lihasheikkoutta ja itsetuhoisia ajatuksia, minkä seurauksena olin ainakin puol vuotta käytännössä sänky-/sohvapotilas ja osaan kummasti samaistua todella masentuneisiin ihmisiin ihan eri tavalla kun aijemmin. Mutta tässä nämä kuvat millä voin VÄHÄN havainnollistaa mitä tarkoitan, kun koen, että mut on tarkoituksella jätetty hoitamatta, että säikähtäisin ja alottaisin lääkärille pakkomielteeksi muodostuneen lääkityksen.



Eli tähän asteeseen lääkäri antoi haavojen mennä, ennen kun terveyskeskuksen lääkäri puttu peliin ja pisti mut päivystyksen kautta osastolle käytännössä siihen samaan ennenkin toimineeseen hoitoon.






Kun haavojen etenemisen olis voinu ainakin hidastaa jo tässä vaiheessa, muutaman päivän osastohoidolla. Eli sitä kortisonia suoneen.


Tai tässä..

Tässä kohtaa oon jo saanut räät ulos haavoista ja kaapinut nekroosit pois haavoista, eli haavojen ei olis välttämättä tarvinnut kasvaa tätä isommiksi. Varsinkin nyt, kun se on konkreettisesti todistettu, että vasta suoneen laitettu kortisoni kunnolla auttaa pysäyttämään haavojen leviämisen.



Oikeasti viimeseen asti halusin ja haluaisin edelleen olla syyttelemättä ketään ja ajatella, että mun parasta tässä vaan haetaan, tavalla tai toisella. Mutta kun tulos on  viimesimmän haavahoidon jälkeen tämä, niin ei vaan mun ymmärrys riitä, miten tää odottelu, reumapoliin jätettyjen soittopyyntöjen välttely tai unohtelu ja välinpitämättömyys auttaa mun terveydentilaa. Wola, olkaa hyvä, saa yökätä. Saarakin teki sen ekan kerran aikoihin ku näki ton toisen kuvan häränpyllyn, eiku -silmän tänään:


Tätä silmää siis tarkotin. Resident Evil peliä pelaneet tietää, että Nemesiksellä, vai mikä lie pahis olikaan, oli tommone silmä olkapäässä, mutta että mulla nilkassa. Yuh..! Eli siis tuo on joku lihasmöykky, mikä välillä liikkuu ja menee sisemmäs ja ulommas, mikä pullahti ulos kun otti tota katetta pois, mikä on varmaan ollut aikanaan tuon lihaksen tukikudosta tai jotain vastaavaa.


Mutta sitten toisaalta itse osastokäynti päivystyksestä lähtien oli jo jonkunlainen läpimurto itessään, kirjotan siitä enemmän kun pääsen koneen ääreen, mm tutkimuksia ja taisin päästä kuuden vuoden odottelun jälkeen yliopistolliseen tutkittavaks ja hoitoon. Ollut vähän pihalla kun koittanu sisäistää nää asiat, olla kipeempi ku ikinä ja kun kattoo noita kuvia niin itekkin tajuaa, että ei tässä oikeesti kaukana olla että jalka katkee, kun taas tuolla käppäillessä sitä ei osaa sisäistää jotenkin yhtään, tätä aamua lukuunottamatta. Tää puhelimella blogaaminen ei taho olla kaikista mukavinta herkkua, niin siitä siis myöhemmin lisää.

Pyörätuolia hartaudella odottaen Lauri, insta alias MinnowSpoon, papan kalareissuja ikävöiden näin kevättä kun ryntäät täynnä!
PS. LavJuu, jatkuu ensinumerossa, mm. diagnoosin epäilyn tynkää vähän tutkimusta vielä täällä Jkl yms., jos olis ajatuksetkin vähän selkeemmässä järjestyksessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti