torstai 15. lokakuuta 2015

Päivystykseen.

Huomenta! Tosiaan vaikka jaloissa rupes kivun lisäksi näkymään vaan pieniä punasia pahkuroita, mitä muutenkin tulee ja menee, niin ne turpos ja rupes kuumottaa aina iltasin. Täysin samanlailla, kun ennen aijemmin tulleita kuolioita. Tyhmää oli pari päivää kotona oottaa ja miettiä että joko sitä nyt kannattas lähtee päivystykseen, kun ei sinäänsä vielä mitään näy, muuta kun mun kipuvaikerointi, mutta jännitti että sit meen liian myöhään niin ne ei nää niitä miten ne kehittyy oikeesti itikan pistoksen näkösestä paukamasta yli peukalon kokoseksi kuolioksi päivässä. 

Ei menny varmaan kun se paria päivää, jonka ajan kyllä käytin auton osien netissä ilmotteluun ja myyntiin VARMASTI tehokkaammin ku ite Jeti Ruustedi, niin illalla soittelin äitille, et pitäs varmaa lähtee päivystykseen ja jäädä osastolle, että ne kerkeis nähä kerrankin tosiaan koko kuolioiden kehityksen ihan alusta ja ottaa koepalat sillon kun ne pitää, eikä ennen tai jälkeen, niinkun aijemmin ja sit harmitella, et no nyt ei oikee mitää varmaa saatu ja saa nähä miten tuo haava nyt sulla sit paranee. Arvista en vois enää vähempää kiinnostua, mut mulla ei sulavat tikit yksinkertasesti sula, niin ne sit tulee kropan hylkimänä omia aikojaan pois, jos tulee, niin haava saattaa näyttää jo hyvältä niin yhtäkkiä sieltä pönöttääkin uus langan pää ja taas rupi irti ja nykiä niitä tuolta sentin syvältä, kun ei malta odottaa että se vuoden päästä iteksiään ittesä hylkis. Viisauden hampaat kun poistettiin niin leikkasin tikit keittiösaksilla, kun ei ollu sulanu ja sano että viikko maks pari menis. Mutta sitten tuli se päivä mitä oltiin odoteltu. Poltti, turvotti, rupes paukamat mustumaan.

Tältä kun rupes näyttämään niin ajattelin että nyt viimestään reppua pakkaamaan.

Sinä iltana tai oikeestaan yönä, kun ne näky jo tollein riittävän selvästi, niin rupesin tosiaan keräilee tavaroita, pussailin Saaraa ja Peetua, käppäilin porukoille, että sai vähän keräiltyä ajatuksia ja mietittyä mitä sitä nyt sit sanoo päivystyksessä. Perillä mun henkilökohtainen kuljettaja Terhi uskollisena odotti keskellä yötä, kun olivat äidin kanssa sopineet, että se voi heittää ja jäädä mun henkiseks tueks, jos tulee jotain perus sairaalasäätöä, kun sillä sattuneista syistä on vähän samanmoista kokemusta myös sairaana ihmisenä, ettei kaikki aina mene edes sillein kun Hirviniemen parhaissa elokuvissa, niin idealla jos tulee jotain ja meen lukkoon niin se sit voi lyödä nyrkkiä pöytään!

Perille päästiin turvallisesti, ammattikuljettaja kun käytössä oli! Nimittäin taksia ajanut jonkun päivän. Lääkärille päästiin ja se katto ja ihmetteli kintut, sano että kyllä sun osastolle pitää varmaan jäädä, mut mitä jos tuut aamulla het uudestaan takas, niin pääset suoraan osastolle ja kerkeet nukkua vähän paremmin. Siellä kuulema vaikee nukkua, kun porukka kuorsaa niin paljon. Olin niin hämilläni että nyökkäilin vaan ja niin oli Terhikin. Silläkin jäi ne nyrkit minkä piti heristä ja paukkua syvälle taskuun. Kello huiteli kummiskin muistaakseni lähempänä aamu kahta tai kolmea ja puol kasilta ois kuulema ollut hyvä olla takaisin osastolla. Molemmat monttu auki että okei, me mennää, heippa ja tyyliin kateltiin toisia että mitä just niinkun tapahtu. Siinä kun olis vielä ajanu Vihtavuoreen takas, niin tosi paljon paremmin ja eritoten kauemmin olis varmasti saanu nukuttua. Pointtina koko yöllä osastolle menoon oli se, etten tahtonu enään päästä aamusin sängystä ylös, ennen kun olin syöny rekallisen särkylääkkeitä niin jos olisin herännyt sieltä, ne olis nähny sen todellisen kiputilan aamulla. Mutta näin tällä kertaa, otin niin myöhään sitten yöllä lääkkeet, ettei ois ihan parhaimmat tripit meneillään kun päästään aamulla takasin. Tosiasiassa en ymmärrä lääkenarkkareita, kun en ikinä ole mitään euforiaa noista lääkkeitä saanut, paitsi tietenki kolarin jälkeen kun morffiinia laitettiin suoneen tai leikkauksen esilääkitykset on aina hauskoja, ainakin Saaran mielestä. Kun vielä poltin ja olin menossa johonkin leikkaukseen, olin viiden minuutin välein toitottanu että kai tässä vielä röökillä kerkeis kävästä ennen kun ruetaan viiltelemään.

Onneks Terhi asu suht keskustassa ja anto lainata pojan sänkyä, niin ei tarvinnu Laukaaseen päin enään ajella, meijän oma suojelusenkeli kun on. Terhin pojalle kiitos kanssa! Sulla on siisti huone! Näöltä ja tyttöjen kannalta, ei tarttennu pölyssä pyöriä. :) Ei muuta kun unta palloon ja parin tunnin päästä takas sairaalaan, kunhan pääsis ylös.

5 kommenttia:

  1. Kiitos kiitoksista! Juu jäi ne nyrkit taskuun kun sä olit jo suostunut järjestelyyn -kahdesti... :-) Mut hyvinhän se meni kaikkinensa ja oikeassa olet, pojan huoneessa on "näkymät" kohdallaan! :-)
    Terhi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väsyneenä ja kipeenä oikeen itekkään niinkun tajunnu että mikä se idea siinä niinku on, mut ehkä siinä oli joku pointti. :D Hyvät päikkärit mää silti yöllä sain vielä otettua. :)

      Poista
  2. Toivottavasti tällä kertaa saadaan jotain selville. Mielenkiinnolla odotan saavani lukea hyviä uutisia. Ai niin, olen Terhin ystävä ja häneltä olen kuullut sinusta ja blogistasi. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pietään vielä hulluja jännityksessä. ;) Parempi kirjotella vähän kerrallaan ettei mee sit maku niinku viimeks, ku seinään..

      Poista
    2. Ok! Täällä ollaan jokatapauksessa odottamassa sun hyviä uutisia.
      Aurinkoista sunnuntaipäivää sinulle ja perheellesi!

      Poista