Sairaana eläminen.

 Aattelin kertoo mitä se niinkun oikeesti on, elää sairaana, mut kun rupesin miettii, niin mitä siitä oikeestaan voi kirjottaa. Joo taas heräsin paikat oikeelta osin niin kipeenä ja osin puutuneena ja vessaan oli hirvee kiire, niin jouduin herättää Vaimoseni, joka unenpöpperössä oli sekunnissa pystyssä, että pääsin sen puolelt jokkee kierähtää sängyltä alas, että pääsen äkkiä toimitukselle, mielenkiintosta vai mitä..?

 "Aamukrapula". Yleensä aamusin selviää särkylääkkeillä tai on selvittävä, jos Saara menee aamuun, mut tona aamuna on näköjään ollu aikaa puuduttaa ja huuhdellakkin haavat.

 Eilen oli haavahoitajan aika ja siellä oli taas joku uus hoitaja, kuka sano itekkin, et sää kuulema osaat kertoo parhaiten miten sua hoidetaan? Ekalla kertaa se imarteli, mut kun se kysytään vähän sillein epäilevän olosesti, niin en tienny ärsyttikö sitä vai oliko se vaan vähän ihmeissään itekkin siitä. Tosin se sano että vähän outo tai uus huone sille, niin saatto olla et siks se vaan vähän pyöriskeli siinä sen olosena, että mitähän tässä sitten, vaikka koitin selkeesti kertoo mitä yleensä tehään ja mitä oon viime käynnin jälkeen hoksannu uutta haavojen hoitamisesta. Saaraa nauratti, niinkun yhtä lääkäriä ja hoitajaakin, tosin tajusin sen jälkeenpäin mitä ne myhäili, kun kotona näytin millä niistä haavoista rapsutellaan bakteerikatetta, semmosta keltasta kerrosta ennen lihasta, pois. Koitin hoitajalle selittää et semmonen sininen tikku missä on rauta päässä ja siinä raudassa on pehmosia karvoja. Hoitaja ja lääkäri etti ja näytti jos jonkinmoista rautasahaa, ennen kun ne tajus mitä tarkotin. Saara sit kerto että se on papaharja. Se vaan taitetaan siitä karvasesta osasta uun muotoseks, ettei sillä raudan päällä töki reikiä haavojen reunoihin. Sitäkin kun koitin viimeks selittää sille uudelle hoitajalle, niin eka se taivutti sen keskeltä sitä harjaa. Koitin uudestaan, et eikun siitä harjan kohalta, niin sit se taivutti sen siitä varren ja harjan välistä ällän muotoseks. Sit aattelin että aivan sama, haava oli jo puutunu, niin tökkiköön sillä raudalla jos sattuu osumaan. Sit se sano et aika helpostihhan tää rupee vuotamaan. Miksköhän.. Mut se oikee haavahoitaja kerto, kun sanoin et vähän porukka naureskellut mun putsaustyökaluille, että se harja on nimenomaan tehty semmoseks, että se kerää solukkoa, niin se on tosi hyvä siihen hommaan, väliäkö sillä mikä sen nimi on. Mutta kyllähän se kieltämättä vähän huvitti itteekin kun sain tietää.

 Kun rupee miettimään mitä tän taudin kanssa eläminen on, ekana tulee mieleen häämatka ja skeittaaminen ja kaikki muu harrastaminen yleensäkkin. Viimenen harrastus oli vauvauinti ja Saara on puhunu, että Peetu varmaan tykkäis käydä jo Peurungassa uimassa, niinkun tykkäisin määkin, mutta eipä ole sekään enään, ainakaan toistaseks, niin yksinkertasta. Skeittaamisesta kerroinkin jo, viime kesän parin kokeilun jälkeen sen voi suosiolla jättää narikkaan ja nyt vielä uinnissa käyntikin, mikä ois sairaudellekkin tehny hyvää, et pysyis edes jonkinlainen lihaskunto, on pannassa. Eilen Saara puhu että ois niin kiva lähtee vaan johonkin löhölomalle, kun hirvee matkakuume, niin itellä tuli automaattisesti semmonen reaktio, että mää en lähe koskaan mihinkään. Vaikka häämatka olikin unohtumaton, niinkun mun eka "oikee" ulkomaan reissu Italiaan, kun Saara oli siellä harjottelussa. Sitä en kyllä tuu unohtamaan koskaan. Kun ei laivareissuja lasketa, niin siks "eka ulkomaan reissu". Päällimmäisenä muistona häämatkalta tulee mieleen paha olo, kipu ja Saaran huoli onko mulla kaikki hyvin, vaikka sese raskaana siellä oli. Tosin oireet oli kyllä aika samanmoisia suurimmaks osaks. Jos sen verran poikkeen aiheesta, niin luultavasti käytiin Saaran raskauden aikana kaikki samat kokeetkin sairaalassa, alapään ronklausta lukuunottamatta. Ei oikeen jaksa ees yrittää koittaa olla hauska kun tästä kirjottaa.. Sen kun näki häämatkalla Saarasta kokoajan, että sillonkin kun mulla oli hyvä olla, niin se joko mietti että onko oikeesti, tai vieläköhän viittii siellä tai tuolla käydä, ettei Larella ota liian lujille. Sit tietenkin mua ahisti se, että toisen matka menee huolestuneena miettimiseen ja pahimmillaan hämärässä huoneistossa, tosin hienossa semmosessa, avuttomana mun vaikeroinnin kattelemiseen ja muutenkin sisällä seurana olemiseen, kun ulkona yli plus kolkyt astetta ja allas huutelee uimaan. Onneks puolet reissusta sato, niin ei kaikki sisällä kökkiminen menny mun piikkiin.

 

 

 Reissuhan alko mitä mahtavimmin, kelit oli kohillaan ja osattiin vuokrata auto ja Roomastakin selvittiin Toscanaan. Mut muutama päivä kun oltiin oltu siellä, niin tajusin että apteekissa oli laskettu shengensopimukseen liian vähän mulle särkylääkkeitä ja määhän tunnollisena kansalaisena otin tasan sen verran kun se siihen kirjotti, vaikkei multa niitä oo koskaan kyselty. Edellisellä kerralla se kirjotti viikoks ylite niitä lääkkeitä, että jos tulee joku viivästys esimerkiks lentokoneen takia tms. niin on varmasti lääkkeet, mut tää kirjotti tasan sen mitä oli tarkotus olla reissussa. Mut eihän se sitä ottanu huomioon, että me saavuttiin Italiaan aamulla ja lähettiin illalla, eli mulla oli muistaakseen kuus särkylääkettä vajaana, en tiiä miten, olinko vielä kaiken lisäks ottanu itekkin pari liian vähän mukaan, mikä on neljän pillerin päiväannoksesta aika paljon. Niitä kun ei siellä kosteessa kuumuudessa ottanu ajallaan, niin viekkarit oli sit sen mukaset. Puolet matkasta meni sitten pillereitä laskiessa ja aina mahollisimman pitkään rauhottavilla koittaa pitää vierotusoireet poissa, mutta kipuihinhan ne ei auttanu. Sitten loppulomasta tuli niin kovia vesisateita, että se kosteus sai kakki mun tautiin liittyvät reuman oireetkin niin pahoiks kun mahollista, millon tartteisin vähintään sen maksimi annoksen päivässä. Viimeseks päiväks olin sit saanu aamulääkkeen jotenkin säästettyä ja sen voimalla sitten kierrettiin koko Rooma kävellen, mikä suju yllättävän hyvin ja kelikin oli uskomattoman hyvä, mutta kun kentälle päästiin takasin niin sitä oloa ei voi enään edes kuvailla. Mentiin ekaan apteekkiin mikä sieltä löydettiin ja "hyvällä" enklannilla kerrottiin apteekkarille, joka kyllä heti näki musta että "vii häv veri big broblem". Selvennettiin asia ja se vaan kysy että onko minkäänlaista reseptiä, niin annettiin se mun shengensopimus, eli siis euromaissa jos kuskaa huumeita niin pitää olla semmonen. Se vaan kysy että saako ottaa kopion siitä ja sano ettei niillä oo niin vahvoja Oxyjä mutta 10 milligrammasia se voi antaa ainakin paketin. Voi sitä kiittelemisen ja helpotuksen määrää. Ennen kun oltiin edes ulos apteekista niin mää kiskoin jo niitä nappeja ja Saara lähti ettimään kioskia mistä saa juomista onnen kyyneleet silmissä.

 Mut olihan niitä hyviäkin hetkiä, varsinkin koko alkureissu, kun ei oltu vielä edes tajuttu tilanteen vakavuutta ja Saarakin pääs taas kenkätaivaaseen.

Me kaikki kolme ja kissa.

 

 Yksinkertasen onnellisen näkönen heppu Toscanan auringon alla. Tolla reissulla pysty jo reinoja pitämään, kun ensimmäisellä joutu vetämään varvassandaalit ja sukat jalassa suomalaisen perinteikkäästi.

Suomessa tota varten olis pitäny valehtelematta soittaa vähintään kolme puhelua, teekoohon, kipupolille ja uudestaan teekoo, ellei ne ois soittanu kipupolilta takasin ehkä saman päivän aikana, käydä muutaman kerran apteekissa, joista viimesellä kerralla ne ois tilannu just sen oikeen vahvusen pillerin, tai valittanu että oot syöny päivän annoksen liikaa näitä, tuu huomenna uudestaan ja sit ne ois määränny vielä päivystyksestä hakemaan sen päivän lääkkeet. Noin suunnilleen se viimeks meni kun mulla nostettiin annosta ja kantapalvelu oli kaatunu päiväks. Kukas siitä muu joutuu vastuuseen kun potilas. Kaiken hyvän lisäks se Proviisori apteekkarintytär pitkätossu pitää mua vieläkin varmasti narkkarina, minkä takia alun perinkin teki sen niin hankalaks, niinkun sitä ei ihmistä osais sen vertaa lukee. No se ei mua ainakaan osannu. Päivystyksessä sit taas pyydellään anteeks ja sanotaan että kun tää on ihan selkee tapaus, kun tähän sairauteen näitä syöt, mutta me ei voida uusia reseptejä päivystyksessä kun ne pitäis oman lääkärin uusia. Viimeks sitten kävin omalla lääkärillä niin se valitti että sun hoito pitäis periaatteessa siirtää tänne et mää voisin kirjottaa näitä reseptejä, vaikka täällä selkeet ohjeet on kipupolilta mitä ja minkä verran pitää määrätä. Mut eka lääkäri kuka sano mulle että ymmärrän kyllä ettei tää sun vika ole ja varmasti rasittavaa soitella ja ravata näitten takia. Kiitos siitä. Se ei ainoostaan oo rankkaa ja rasittavaa, vaan satun vielä kaiken hyvän lisäks olemaan sairas, mulla on lapsi, kellä pitäs olla hoitaja, että pääsisin ramppaamaan paikasta toiseen ja soittelemaan rauhassa ympäri laitoksia tai kannan sitä mukana paikasta toiseen, jos Saara sattuu olemaan töissä.

 Kotia kun päästiin, oltais päästy suoraan uutta kämppää remppailemaan ja meillä oli kaks viikkoo aikaa laittaa makkareitten ihanat puolipaneeliboordimuovimattosisustukset uusiks, mut mulla ei pysyny ekaan kolmeen päivään mikään sisällä. Vesihörpynkin kun otin niin se tuli suoraa tietä takas ulos. Sit kun sain jonkun leivän kolmantena päivänä alas, niin voitte vaan kuvitella miten taivaalliselta se tuntu vaikka kipuihin ei auttanu yksään lääke tai yliannostus. Niin ja saatoinhan mää vähän kipeekin olla sen muutaman päivää, kun en saanu särkylääkkeitä pysymään sisällä, niin en tiiä monta pilleriä siinä meni, kun ne aina löyty samalla ovenavauksella sankon pohjalta, kun niitä koitin syyä. Mutta tosiaan viikko siinä vierähti remonttiaikaa, onneks oli Isä ja Maikki-sisko, ketkä oli menny jo töitten jälkeen alottelee levytystä. Jos ne ei olis sitä alottanu koko hommaa, niin luultavasti minä ja Saara nukuttas tällä hetkellä myrkynvihreessä puolipaneloidussa huoneessa ja Peetu söpönsinisessä vastaavassa ja meillä ois semmonen kiva 80-luvun puumuovimatto. Sitäkään en tiiä, mistä sain voimat viimeselle viikolle tehä rempan loppuun, vaikka muutossakin vielä Isän kanssa laitettiin listaa paikalleen ja edellisenä iltana appiukon kanssa lätkittiin uutta lattiaa paikalleen, mutta kun kotia vanhaan kotiin kun illalla pääsin, hyvä jos jaksoin vaatteita riisua ja aamut oli vielä pahempia. Mut aina kun paikalle vaan ittesä sai jollain konstilla niin kait sitä aatteli vaan, että ei tää tästä kattomalla valmistu. Vaikka yllättävän paljon kattomallakin tapahtu, kiitos kaikille remppaan ja muuttoon osallistuneille.

 Muuton jälkeen tässä meni aika pitkä aika, kun elettiin vähän kun pellossa, Saaralla maha viimesillään pystyssä ja mää niin kipeenä, mutta kummasti sitä kipeenäkin vähän rupes skarppaamaan, kun semmonen nyytti saapu taloon. No olihan Peetun huone ekat kuukaudet varasto kautta pyykkitupa, mutta nyt kun mulla tuli taas tuo akuutti tila päälle ja kortisonista sai pienen piristysruiskeen, niin oon pystyny olemaan Saaran apuna, eikä sillä mene kaikki aika Peetun ja eritoten mun hoitamiseen ja paapomiseen. Rupee näyttämään taas siltä, että täällä asuukin jotkut, eikä tää oo jonkun varasto. Vaikka äiti sanookin että meillä on liikaa tavaraa, mutta kun se on viis minuuttia niin ne on omilla paikoillaan, sattus vaan joskus tulemaan oikeeseen aikaan kylään, eikä sillon kun Peetu on leväyttäny kaikki tavarat lattioille. :P

Ja jos joku asia on varma niin se on aivan varma. Mää kun päätän, että nyt on hyvä mennä sohvalle vähän pötkölleen, kun tuo Peetu vielä nukkuu, niin se on kolme sekunttia silmät kiinni ja itkuhälyttimestä rupee kuulumaan eka pieni suhina ja kohta päplääpäpäpäpppäää tai ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ! Lisään ehkä jonkun kuvan tähän illalla jos ei väsytä liikaa. Lisää valitusta myöhemmin, palataan, moi! 


26.11.2015, 06.48 lisätty kuvia. Jotenkin kummasti ei löytyny yhtään kuvaa jossa ois satanu tai mää makaisin kipeenä kämpän sisällä.. Ehkä parempi niin, varmaan dementoituneena pappana ois kiva katella semmosia masennus kuvia, vaikka en noissa parissa ekassa kuvassa mikään päivänsäde olekkaan.