keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Piripäiväkirja pt3 sisääntauti.

En tiiä mitä mulle on käyny, testosteronithan mulla ei oo koskaan noussu takas normaaliks kortisonin ja metadonin yhteiskäytön takia, kun ne meni nolliin, niin ehkä siks meinaan olla vähän ylitunteellinen. Kun oli se paha masennusjakso, niin sillon kun taas tuntu papan hautajaisissakin että mussa on jotain vikaa, kun en ollu ihan hajalla siellä, vaikka siinä on ehkä mun eniten arvostama ihminen ja olin vielä niin kipee, etten viittiny mennä kantajaks niinkun oltiin sovittu. Onneks Jussi oli varamiehenä, kiitos siitä, kun oli haukkana paikalla kysymässä. Eilen ajelin mummoa kattomaan sen uuteen hoitopaikkaan, kun eka ajoin porukoitten pihaan, kipupsykologi kun olikin kipee, niin olin turhaan ollu hereillä ja valvottanu itteeni, etten myöhästy aamulla, niin ärsytti ja turhautti, eikä sit koko piinattu Rellu ollu edes pihassa. No äiti ja Terhi oli kaupassa ja sanovat meneväsä mummoa moikkaa siitä, niin siitähän se idea lähti. Ajelin ja kuuntelin, kun oon bongannu uuden Suomirok kanavan, niin kokoajan tuli semmosia biisejä, että menin emotionaalisesti ihan hysteerisen naisen tasolle ja melkein itkin ja nauroin vuoronperään, kun tuli kaikenmailmaaliman jutut mieleen. Ois kiva jos pääsis näitten kahen ääripään keskelle, siis että itketään hautajaisissa ja enintään vähän hymähetään välillä radion jutuille. Illallakin olin ihan hajalla kun katotiin SuomiLovee yleltä. No siihen testohommaan on tulossa korjaus, ottavat vielä yhet labrat ja sitten lääkettä jos on vielä naisen tasolla. Ainut mitä ne on ihmetelly, kun kaikki vielä toimii ja karvatkin vielä kasvaa, kun menin sinne, mikälie, endogrinologille? sillon kirjaimellisesti arvot nollissa, niin ainut oire oli joku kyhmy rinnassa. Se vissiin odotti näkevänsä karvattoman puolinaisen, kun oli niin aidosti ihmeissään, että mulla ei ollu mitään sen kummempia oireita. Sit vaa lopetettiin metadoni ja kyhmy hävis ja pari vuotta on seurattu vaan, mutta nyt oli taas laskenu, niin ne antaa jotain geelihoitoa. Aluks halusin tietää mikä se geelihoito on, mutta tarkemmin kun ajatelin, en halunnutkaan tietää mihin ne sen työntää. Tulkoon sitten mukavana yllärinä.

Yritin löytää miss testosteron kuvan, mille naurettiin pentuna iha räkänä, oisko ollu Riemurasian legendaarisessa kokoelmassa, mutta menköön tää nyt sitten paremman puutteesa. Tuo ei kyllä näytä geeliltä.

Tosiaan kirralta, eli kirurgianpolilta, nyt siis tuttavallisemmin pattipolilta, päästyäni menin suoraan kanttiiniin ja otin kahvin ja karjalanpiirakan. Pyysin sitä vähän lämmittää sitä, niin se näytti että mikro on nykyää siellä asiakkaiden puolella. Ois vaan kertonu että se on joku supermikro, kun lämmitin sitä piirakkaa, vähän aikaa, normaaliin hellään tapaan, niin sehän oli menny jo siinä parissa sekunnissa ihan mäiskeeseen ja munavoit valu pitkin pitäjiä. Koita siinä sit kiireessä pistellä poskeen tulikuumaa ylivetistä piirakkaa ja juua kuumaa kahvia päälle. Mietin vaan miltä se on näyttäny, kun nokin ja koitan lipoa niitä sulaneita, jo aika epämääräsen näkösiä munavoita ja piirakkaa. Sain syötyä, mutta ei se varmasti kaunis näky ollu. Naama ja näpit rasvamäiskeessä otin suunnaksi reumapolin, mihin päästyäni morottelin kaikki tutut, ei ole montaa kuka ei mua siellä nimittäin tietäis vähintään naamalta ja kävelin mun lempparihoitajan huoneelle. Siks ehkä, kun se on aina ainakin esittäny kuuntelevansa munki kannan asioihin ja nimenomaan yrittänyt aina selvittää, miks mitäkin tehään tai annetaan (lääkitään) mulle.. Siellähän se popitti Bonjovia ja sano että voin tulla suoraan sisään. Ei oikeesti popittanu, mut sen verran on fani, että on tullut selväksi. Sen verran jouduin sitä taas kuulemaan, kun sen puhelin soi ja tietenki taustakuvan näin.

Siinä sitten vaiheltiin kuulumisia ja ihmeekseni, varmasti ekan kerran koko sairashistoriani aikana, sain pitää housut jalassa. Oli kuulemma hyvät kuvat edelliseltä päivää haavahoitajalta. Niin turhaa kuulemma aukoa vasta paketoituja jalkoja. Siinä sit lääkäriä ootellessa höpöteltiin, mistä taas kaikki alko, höpöteltiin muksuista, kävin koneella täyttelee reumapotilaan kaavakkeen, et miten noin muute menee, tyyliin reumakipusi viimesien viikon aikana 0-100, jne. Sit se kysy mun mielipidettä Kinerettiin, ja annoin kuulua, niin varotteli, et saattaap olla, että sulta sitä kysytään, että jos kuitenkin koittaisit taas sitä.

No niinhän siinä kävi, että lääkäri tuli paikalle, yllättävän rauhassa, noin niinkun perusluonteeseen kun vertaa, mut melkein ekanahan se sano, että toisen lääkärin kanssa oli vähän sitä mieltä jos koittaisin sitä Kinerettiä, edes viikon. No se kyllä ties mun vastauksen jo valmiiks meidän sähköpostichatin pohjalta. Mut sit puuntakaa sillä olikin heittää ässä hihasta, joku kihtilääke, kolkasiini, mikä periaatteessa toimis samalla tavalla, mutta on suun kautta menevä lääke. No sen mää pistin harkintaan ja lääkärikin lupas, kun sekin erikoisluvanvarainenen kallis lääke, että saan sen reumapolin kautta heti jos tuntuu, että haluaisin koittaa sitä. Sillä en heti lähteny juoneen mukaan, koska niinkun lääkärille olin selittänyt, haavat on aina kortisonilla mennyt umpeen ihan yhtä hitaasti tai nopeesti, kun vaikka sinä aikana, kun tökin sitä Kinerettiä napaan. Ja tästä uudestakaan lääkkeestä en lopulta ihan niin vakuuttunut, niillä oli kahesta potilaasta kokemusta, ketkä on syöny sitä lääkettä. Toinen kuoli, ja toisesta ei tiedetä mitään. Tosin vanhuuteen kuoli, mutta jokatapauksessa, ei ihan hirveen käytetty lääke. Ei oo kyllä tosin tää mun sairauskaan ihan yleisimmästä päästä, tietääkseni.

Mutta sitten siinä käynnin aikana tapahtu varmasti koko mun hoitohistorian isoin läpimurto lääkäreiden osalta. Lääkäri ei normaaliin lääkärin tyyliin käynytkään vaan pyörähtämässä ja lyömässä faktat pöytään ja lähteny, vaan käytti oikeesti aikaa siihen, että kuunteli ja selitti mulle asioita. Niinkun esimerkiksi, kun olin sitä pohtinut, että aina kun käytin metojectiä, alias trexania, eli solunsalpaajaa, niin nimensä mukaan musta tuntu, että mitä tunnollisemmin sitä söin tai nyt piikitän viikon välein, mulla salpaa veri kintuista ja tulee kuolioita. No se ei lähteny ihan niin yhteisymmärryksessä, se keskustelu, kun lääkäri sano melkein heti suoraan, että elä nyt tommosia puhu kenenkään, ainakaan lääkärin kuullen, kun nehän pitää sua ihan hulluna. Sit osasin jopa selittää, että en ihan tuulesta sitä temmannut, vaan Vaskuliittiyhteisössä Facebookissa on ihan omin sanoin yks potilas kertonut, kun suu mätäni trexanin vaikutuksesta. No sit päästiin samalle sivulle ja se osas selittää, että se on ihan erillainen tauti ja taudin mekanismi, että mulla se ei käytännössä ole mahdollista. TAAS piste puhumiselle! Jos se ois vaa lähteny ja miettiny että hulluhan se on, niin ois tääkin jäänyt selvittämättä, miks mulla oli niin "tyhmä" ajatus hyvin siedetystä lääkkeestä. Ja se toi mulle varmuuden, etten omin päin vaan "unoha" koko lääkettä. Juteltiin kaikesta tosi pitkään ja oli kyllä varmasti itselle antosin lääkärikäynti moniin vuosiin. Tosi pitkään olin lähtenyt kotia vaan huonommalla ja epätoivosemmalla mielellä.

Nyt voin jo ehkä kertoo tästäkin avoimesti, kun siinä höpöteltiin, niin tuli puheeksi, että mää vähän keikahin moottorikelkan kyydistä, niin onkohan mulla kylkiluut ihan ehjät, kun välillä vähän vihloo ja sillon porukoille kun parkkeerasin, nostin paitaa ja kättä, painoin kipeetä ottaneesta kohasta, niin rutina vaan kävi. Lääkäri ja Pohojammaalaine (hoitaja) repes vaan hulluna. Jos oikeen ymmärsin niin rouva lääkäri oli itsekkin murtanut kylkensä ja ilmeisesti jotenkin nolosti, kun ei siitä kauheen paljon kertonut. Pelkästään näin spekuloiden, olisko alkoholilla ollut osuutta asiaan, kun oli niin salamyhkänen. Monena päivänä ihan puskista, varmaan kun muutenkin on kipulääkitys kohillaan, niin tietyssä asennossa se on muistuttanu itsestään että täällä ollaan, koita nostaa vaa, ei voi sattua.. Siis se oletettu murtuma. Pääsin kun pääsinkin riisumaan tälläkin käynnillä edes vähän, kun lääkäri sano että ota paita pois, nii kahtotaa. Se paineli luita läpi ja sanoin missä kohtaa vähän tuntu ilkeelle. Oli se ehkä murtunut, kun tietyn luun kohalla oli kipua koko matkalla. Samalla kerroin tästä häpeällisimmästä tapahtumasta mitä aikoihin muistan. Muuten veis voiton siitäkin, kun kaadoin Leiskan piikin 14 vuotiaana, mutta tässä oli vaan yks todistaja, niin se piikkihomma oli nolompi. Olin siis kattelemassa Tikkakosken puolella, pommitehtaan takana mukavia kelkkareittejä missä vois vaimonkin kanssa ajella yhessä, kun huomasin että siellä oli joku muukin ajanut. Olin sitä ennen jo käyny hyppimässä ja ajelemassa monttujen seiniä pitkin, eli mun kunnolla olin aikalailla puhki, hyvä kun peukalossa oli tuntoa, kun yhtäkkiä ojanpohja rupes tippumaan jyrkemmäks ja huomasin, että toinenkin kelkka oli noussut takas tielle. Kaks metriä myöhemmin kun edellinen koitin nousta, niin eihän se enään noussut, vaan jäi sutimaan siihen pystysuoraan ojaan tyhjää. Telaakaan en kyllä voi kehua, mutta se oja oli siinä kahdessa metrissä sen verran jo jyrkempi, ettei kelkka enään noussu. No mää siinä aikani nyin ja kaasuttelin vuoronperää kelkkaa, kun siinä on syötöt ihan miten sattuu, enkä oo joutanu laittaa vielä muka kuntoon, niin tyhjäkäyntiin ei aina oo iha luottamine. Sitten kun taivaan lahjana, joku tuli sieltä keskeltä ei mitään volvollansa ja kysy että tarttenko apua. Mää ihan vetelänä tällä kunnolla kelkkaa repineenä tuumasin, että ei kyllä ois haittaakaan. No se nosteli perän takasin ojanpohjalle, kun totesin että rallikelkassa pakkia ei oo ja käveli siinä metän puolella mulle reitin, mistä pääsisin takas. No kahella kädellä kaasusta ja kahvasta kiinni ja sain kelkan kääntymään just mistä piti ja vauhilla toisella astinlaudalla seioen, etten kippaa, se nous tielle takas. Ajelin tietä pitkin, kun päähän pälkähti, että käännämpä vielä ympäri ja käyn kiittää. En muista, koitinko kääntää kaasulla vai vauhista kurvata jarrulla, mutta kelkka poikittain "jäisellä tiellä", se ei ollutkaan siitä keskeltä niin jäinen, vaan kelkka ottikin kunnolla pitoa ja kippas astinlautaa vasten, eli ei onneks ympäri asti ja mää lensin kun katapultista siihen tielle. Voi voi voi sitä häpeän määrää, kun volvokuski katto auton ovella, sisään mennessä, että mikäköhän sekopää tää oikeen on. Eka yksin keskellä ei mitään sinisen savun keskellä, tuumas nimittäin että on ainakin syötöt kohillaan, jumissa ojassa syrjäsessä metässä, sitten kun sen sieltä nostaa ylös nii seuraavaks se on rähmällään suoralla tiellä, kelkka melkee katollaan. Siinä vaiheessahan sitä mietti, että se on tulossa tänneppäin, niin miks en vaan jarruttanut tien varteen odottamaan.. kyllähän sitä aina jälkiviisaana. Enkä edes usko että koko episodia ois tapahtunu, jos en ois ollut niin puhki siitä kelkan nostelusta, kun olis saanu kropalla painopisteen oikein, mutta kun oli niin rätti, sitähän oli kun kumiukko, kelkka käski ja mies vikisi. No tönäsin kelkan telan päälle, oikein päin ja jäin istumaan. "Onko kaikki oikeesti ihan kunnossa?" kuulu volvosta kun se pääs kohalle. Tuumasin et ei vaan oo mun päivä ja valehtelin että tuntus siltä että kaikki on iha ok. Sit se lähti. Musta vielä tuntu, et se otti vaan sen verran etäisyyttä autolla että en varmasti aja sen perään, mut ei uskoltanu ajaa karkuun, että ties, et oon selvinny hengissä sieltä pois, kun ajelin perässä takas yleisille teille. Että repikää vaikka siitä huumoria, heh heh. Mut kyllä se aika parantaa näköjää nää henkisetkin haavat. Ainakin jollain tasolla.

Siinä on kaikki mun ja meijän harrastekalut nätissä rivissä. Pitäs vaa siirtää tuo Terhin pikku meisseli, nimeltään Möpö, kauemmas, ennenku ruoste hyppää kaikkiin vehkeisiin. :P

Hehhe, mää olin kerran tosi hauska. Äiti oli kyllä onnistunu viimesen päälle vetämään Möpökuskia nenästä, kun oli kerenny lukee tän blogin elilen eka, niin oli kertonu että oon laittanu siitä ja mummosta söpön pyörätuolikuvan tänne. Se oli jo tosissaan kiehunu että ei muuten tosissaan ole enää mun kaveri. Niinkin kuvauksellinen henkilö omasta mielestään, että poistaa kuvat munki puhelimesta, tyyliin jos varvaski näkyy jossain nurkassa.

No sitten vielä perinteinen tupakkakeskustelu, kun kolmas pätevä lääkäri Helsingistä on edelleen todella huolissaan siitä asiasta, kun se voi kuulemma niin pitkän ajan jälkeenkin vielä aktivoida sairausmekanismin, tai jotakin vastaavaa. Muut usko jo viime kerralla kun olin oikeesti ollut polttamatta ainakin sen 7kk kun viimeks tuli nuo pahimmat, että ei ne varmaa siittä sitten johdu, mutta tää viimenen lääkäri on vaikee vakuuttaa. Kuulemma passiivinen tupakointi voi olla kanssa yhtä lailla laukaseva tekijä. Jos se on se laukaseva tekijä, niin missä ne kuoliot oli tässä kaks vuotta ja varsinkin masennuskautena, kun poltin kun korsteeni, ei nimittäin kauheemmin kiinnostanu siinä vaiheessa mitä mulle tapahtuu, millon ja miksi.. Sitten kun oon liikenteessä ja joku muu polttaa, niin pitäis tyyliin karkuun juosta. Sen nyt maalais järki sanoo, että jos se tupakka ois se laukaseva tekijä, niin niitä ois ihan pikkasen useammin saattanut olla ja vielä passiivinen tupakka niin sitäkin kauheemmin. Mutta tottakai se ei hyvää tee mulle, sairaudelle, lompakolle eikä etenkään Peetulle esimerkkinä niin katotaan nyt miten tässä käy, ennen kun ollaan mullan alla.

Sitten oikeasti vuosiin antoisimman, jos en vielä todennut, ja varmaan hauskimmankin lääkärikäynnin lopuks rupesin ottamaan vielä takkia naulakosta, niin ulahin tai önisin jotakin kun kylkeen vihlas, niin lääkäri vielä repes uudestaan ja sano että kyllä se aika varma on että mulla on kylkiluu, tai -luut murtunu. Lohdutti vielä, että ne ei koskaan parane, kun ihminen tahtoo aina tahtomattaankin hengittää. Sen tiesinkin jo kokemuksesta, kun kolarissa meni vasemmalta alimmat kylkiluut sillein että ne aina joskus pistää tuolla, että on aika ärsyttävä ja avuton vaiva. Mut nyt on balanssissa sekin homma, kun on oikealta kans vähän rikki. Lähin kotia hyvillä mielin, biopsiat onnistu, sain vaihtoehdon Kineretille ja vastaukset hyvine selityksineen kysymyksiini. Mietinki että mitä oli tapahtunu, kun oli pitkästä aikaa semmonen olo, niinkun monta vuotta aijemmin, että kun lähti lääkäristä, oli parempi mieli, eikä semmonen olo, että siellä ois taputettu päähän, että leukaa vaa syvemmälle rintaa päin ja kohti uusia pettymyksiä. Sit tajusin että niillä oli se kipupsykologin järjestämä moniammatillinen kipumiittinki ollut aijemmin. Se oli ihan selvästi saanut taottua lääkäreille, miten tärkee mulle on ymmärtää mitä lääkkeitä otan ja miksi. Mulle ei se perinteinen liukuhihnalla sisään, resepti käteen, ulos vaan toimi. Sehän mut koko alkutaudin piti hengissä ja virkeenä, kun olin yks niistä ketkä tätä tautia koitti selvittää. Sit kun valellaan pettymyksillä ja epätoivolla pari vuotta, niin ei enään riittänyt edes voimat itestä huolehtimiseen ja taas kun saa vähän oikeesta paikkaa sitä toivoa tai pelihuumoria yleensä koko elämään, niin kummasti ei joka hetki oo luurangot kolistelemassa kaapeissa..

Tiiän että siihen ei juuri ite voi vaikuttaa kun oikeasti masentuu, mutta siitä pahimmasta selvinneenä tiiän myös, mitä elämän hukkaan heittämistä se sohvankuluttaminen on. Koittakaahan pysyä kasassa, phiis evripadi <3


2 kommenttia:

  1. Testosteronigeeli hierotaan aamuisin ylävartaloon. Sen jälkeen ei saa paljaalla yläkropalla halailla muita ihmisiä, esim. lasta ja vaimoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ok, kiitos tästä helpottavasta tiedosta. Mulla oli jo kaikennäkösiä kauhukuvia. :D

      Poista