Sitten olikin vaihteeksi haavahoitoaika, johon kutsuin mun uuden lääkärin. Toisin sanoen edellisellä haavanhoitokerralla kysäsin hoitajalta, pitäiskö meidän alueen uuden lääkärin nähä tai tutustua mun tilanteeseen, kun se mun reseptitkin luultavasti tulee suurimmaksi osaksi kummiskin uusimaan. Haavahoitaja lisäs, että on se varmaan hyvä muutenkin vilkasta, ettei ole aihetta millekkään antibiooteille tai vastaavaa. No hänhän, siis lääkäri, otti kutsuni kernaasti vastaan ja oli jo ennen haavahoitajaa paikalla toimenpidealueella, johon mut oli passitettu hoitajien saattelemana valmiiksi riisumaan enimpiä pöksyjä pois. Pitkälle ei siis ole pötkitty sitten kouluterkkarin, sama jatkuu, vaikka kipeetä kyynerpäätä valittas, niin silti aloitetaan samalla, "noniin ja pöksyt pois" teemalla. Sitten liukuovi aukes, lääkäri morotti khuulisti ja lompsi sisään. Sitä tuntee ittensä jo aika vanhaks, kun ei tiiä onko meillä ikäeroa vai ei. Mutta lääkärille ominaiseen asialliseen tyyliin kysy perinteisesti, että mikäs täällä on hätänä. Mulla oli vielä tukisukat tai villasukat jalassa, niin nyppäsin ne irti ja otin laastarit pois, että Tohtori sais jonkinlaisen kuvan. Pienen hiljaisuuden jälkeen kysymys kuului: "Käytätkö huumeita?" En tiiä miks, mut musta tuntu, että vähän nauraen hörähin että: "Ööö, en..?" En oikein tiedä vakuuttiko, sen verran menin hämilleni. Siinä ei paljoa esittelyjä siis kaipailtu. Sitten se käski vähän selittää tilannetta ja sen virheen kun lääkäri kerran tekee mua tuntematta, ne yleensä tietää olla kysymättä uudestaan, varsinkaan vahvan kortisonikuurin aikana. Siinä mun selittäessä haavahoitajakin muistaakseen tuli jo huoneeseen, niin päästiin yhessä pätemään miten kummallisia ja erikoisesti muodostuvia ja käyttäytyviä mun haavat on. Sit se ei enää jaksanu, vaan lähti menee ja sano et tulee kattoo uudestaan, sitten kun ne on hoijettu. Sen verran se jäi askaruttamaan mieltä, että kysyin hoitajalta, että miks jo toinen lääkäri kysyy multa huumeista, kyllähän mää niitä käytän, mutta niitten ihan ite määrääminä. Muuten hoitaja ei oikein osannut selittää, kun että kuulemma jos tarpeeks piikittää suonia tukkoon, niin viimeset suonet yleensä on niillä paikkeilla jaloissa mihin voi piikittää ja likasen neulan aiheuttamat haavat on kuulemma aika identtisen näkösiä. Sitten se hoitaja jotain sano vielä mun perus hapituksesta, mut se meni vähän ohi. Kai mulla on semmonen perus narkkarin lookki ja piri, eiku kortisonikipulääkepäissäni voin kuvitella, että pupilit on kun lautaset. Sitten voitte vielä tästä tekstin määrästä kuvitella sitä selittämisen määrää aina lääkärissä. Että siihenkin oli lopulta ihan järkevä selitys, mutta ite olisin eka saattanut kättä puristaa ja nimen sanoo, mutta ehkä se olikin joku shokkitaktiikka yrittää puristaa musta totuus ulos. Mutta onnistuko? :P Sitäpä saa siellä nyt itekseen miettiä. Seuraavalle haavanhoitokerralle menin villakangastakki päällä, melkein suorat housut jalassa. Loppuu se hapitus.
Haavat oli putsattu ja kuulumiset vaiheltu, niin lääkäri tuli takasin ja asenne oli vähän eri tyyppinen, tuntu vähän että sillä oli ollu kiire sillon aijemmin, niin siinä sit katteltiin ja tuumailtiin, näyttelin puhelimesta miten ne haavat synty ja jotain perhepotretteja, sitten naurettiin Terhin kuvalle, mitä se ei suostunu lähettää mulle, kun ne oli pyörätuolissa mummon kanssa söpösti terassilla vierekkäin. No ei oikeesti Terhi, mut ois pitäny. Ei keksiny hänkään diagnoosia, niin todettiin että jatketaan sitä diagnostiikkaa siellä sisätautien puolella ja hän sitten kirjottelee reseptejä tarpeen vaatiessa.
Sitten valkeni keskiviikko ja mää painelin Jettalla Keskussairaalalle kirranpolille. Koitin ilmottautua ihmiselle, niin en saanu, vaan mut ohjattiin kustannustehokkaampaan tapaan piippaavalle koneelle ilmottautumaan, jota ihminen opasti siinä vieressä käyttämään. Missä kohtaa se säästö tapahtui? Onko ne saanu ne ihmiset siihen koneen viereen ilmaseks, vai sen koneen? No ei siitä juuri harmia ollu, mutta mietinpä taas vaan. Sinne hän sitten melkein kädestä pitäen talutti oikean käytävän päähän, toisin sanoen suoraan niin pitkään kun pääset, ei laboratorioon vaan siihen kirurgianpolille aula kakkoseen, niinkun se konekkin yhtä selvästi kerto.
Siinä hetken oottelin ja joku tuli kysymään oonko minä minä. Sama mies. Puhelimessa oli jo alustavasti puhetta jos siinä ois jotain kandeja mukana, että käykö se mulle. Määhän sanoin että mitä enempi sen parempi, pakkohan niittenkin on jotenkin oppia mua hoitamaan, kun nää entiset jäärät jää eläkkeelle, kun tuntuu että puolet jo on ja silti ne vielä mua hoitaa. Sain lapun käteen ja uudestaan kysyttiin sama homma, niin vastasin että puhelimessa kerrottiin ja et se on mulle ihan fain. Sit piti semmonen kaavake täyttää, että en valehtele tai jotain, kun eihän narkkarin sanaan uskota. No lopultakin pääsin melkein sisään, pöksyjen poiston jälkeen, mutta jouduin vähän aikaa miettimään että mistähän välistä sitä siihen sängylle menis, kun siellä olikin jo het kuus kirurgia yhtä pientä koepalaa ottamassa. Yksihän oli oikea kirurgi, ja muut varmaan mua vähän nuorempia ja vanhempia kandeja, paitsi se perinteinen tietokoneen käyttäjä siellä nurkassa, kenelle jouduin antaa kirjallisen suostumuksen kandeista ja kuka varmaan soittaa ambulanssin jos tulee hätä. Ja yks oli karski mies, niin just hän oli päättänyt olla sinä päivänä se mun rauhoittava hoitaja, kun taas kaks nättiä kikattajaa oli ottanu sen nurkassa kattomis roolin ja sitten oli perus hikke, kuka halus leikata ja kenestä tulee oikeesti lääkäri. En tosiaan aatellut yhtään, että mitähän ne aattelee, kun mää niin tottuneesti tuun sinne kintut paljaana, kun haulikolla ammuttuna, mut hetken kikattelun ja joidenkin itsensä esittäydyttyä, alettiin miettimään, että mistäs leikattais. No se patti, minkä takia olin alun perin saapunut, tuntu vielä suhteellisen selvästi, muttei punottanu, kun taas toisessa jalassa oli selvästi yhden jalan haavauma levinny ihon alla kuoliona. Kauaan ei siinä sitä emmitty, kun sanoin että ottakaa molemmista, mutta sinä oikea lääkäri otat tuosta kuoliosta, etten romaha niinku viimeks, kun olin heidän omien sanojensa mukaan "pattipolilla" niinkun tietokone-/puhelinoperaattorihoitaja puhelimessa sisätaudeille totesi, kun kysy otetaanko tuorenäyte vai joku toinen. Päädyttiin molempiin, mikä musta oli ihan looginen vaihtoehto, jos toisesta ei saa kun tietyt näytteet ja toisesta taas ne muut, niin tulis kaikki sitten kerrallaan. Toiseen jalkaan kirurgi piirsi tussilla mistä napataan ja mää kyselin puudutuksista ja lidocaineista, sun muusta ja kerroin että viimeks laitettiin adrealiiniä, niin kirurgi tuumas, että no sitten laitetaan nytki, kun just sitä mietin. No siihen tuli semmonen vene ja ihan järkeen käyvästi sitä kutsuttiinkin veneviilloksi. Sitten se rupes piirtää siihen, mikä oli vasta tullut ja päätetty ottaa lisäks, eli vasempaan jalkaan, niin koitin sitä ja sanoin että ite ottaisin vähän pidemmältä matkaa. No hetken kun hän sitä venettä pidenti, vanhaa pois pyyhkimättä, luulisin että siitä tuli sitten kirkkoveneviilto.
Kandi sitten leikkas eka ja se meni hyvin ja näytekkin oli vielä todella onnistunu, vaikka se päälleppäin oli jo näyttänyt aika terveelle, niin eihän siellä mitään eläviä verisuonia enään ollu. Oliko se taas hyvä vai huono, niin laitetaan vaikka piste lääketieteelle, mulle pikku tappio. Muutenkin hoiti hommansa muuten kun lääkäri, mut yks tikki meni eripäin, mikä selvästi ärsytti sitä, vaikka se koitti sille vähän naureskella. Kirkkovenekkin saatiin kunnialla irti, mutta se oli lähinnä sitä nekroosia, mistä ei varmaan koskaan mitään irti saada, kun ei olla tähänkään asti saatu. Sitten kun jalat oli ommeltu, kuvattu ja sidottu, niin sain lähtee suoraan reumapolille ikiomaa ylilääkäriä moikkaa ja tietenki ennen sitä mun luottohoitajaa Pohojammaalta.
Tämmösen veneen se kandi sai aikaan, ennen kun sitä oli siistitty.
Ja tämmönen siitä tuli sitte seuraavana päivänä suihkun saaneena.
Fiksuimmat saattaa kuvasta päätellä miks halusin että oikee kirurgi leikkas tän kirkkoveneen. Ei oo mukavaa jos joku räkää kaivanu rupee leikkelemään tosta haavan vierestä koepalaa. Ja olin aika paniikissa edelliseltä kerralta kun meinas mennä vintti pimeeks vastaavasta patista, kun mua ei oikein otettu tosissaan, kun väitin että se ei puudu kun se on niin tulehtunu. Sit ne usko ja varmaan soitti sen ambulanssinki, kun paineet romahti ja meni ukko vähän veteläks. Muistan vaan tarkkaan sen että kovasti piipitti erillaiset vehkeet ja vimpaimet
.Ja sekin kirkkovene yöelämää varten suihkunraikkaana ja siistittynä.
Antakaa anteeks mauttomuuteni, alotin kyllä ihan ihmisten aikoihin, kun Peetu meni nukkuu, mutta meinasin nukahtaa pystyyn kun kävin kruisailee päivällä vaihteeks kelkalla, kun oli lunta tullu ja kaikkee. Heräsin sitten 2am ja kello on nyt 5.12, niin voin vähän pistää sen piikkiin. Kävin siis suihkussa tossa kahen aikaan, kun en näköjään illalla jaksanut ja olin menny nukahtamaan, niin onneks heräsin suht pirteenä. Vieläkin koko käynti on ihan puolillaan, kun siitä sisätautien/reumapolilla käynnistä en jaksa enää kirjottaa, kun kävin vaan piirakalla ton koepalan ja reuman välissä, vaikka mitä sillä on väliä, kuhan saa välillä karkkia vähän väliä. Öitä.
Iltarutiinia. Nyt tiiän tarkalleen millasta on meikata, varsinkin jos siitä ei oo mitään apua. Vaikka mitä tekis nii samalle ne näyttää, jos ei pahemmalle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti