Tupakkaa ja kontrollia.

Tänään heräsin puolenpäivän aikaan, taas kyyneleet valu silmistä, vaikka kuin yritti olla kovaa jätkää. No lääkkeet nekkuun ja telkkaria töllöttämään, kohta oli taas ihan hyvä olla. Saara teki meille aamupalasta ja lähti töihin. Kokoajan päässä pyöri vaan yks asia. Koitin keksiä tekemistä, laitoin pyykit pyörimään ja kävin suihkussa. Pesin, putsasin, hoidin, teippasin ja sidoin haavat. Keitin kahvit ja pistin astiat koneeseen sitä odotellessa. Tiskasin jopa ton ärsyttävän törkysen kattilan mikä on pyöriny tossa tiskialtaassa ja pyyhin pöydät. Otin kahvia ja pullan, söin ja join ne. Sit loppu tekeminen ja menin tupakalle. On tuo vaan uskomaton, tuo röökin voima. Syön kaikenmailman tupakkalääkket ja voi olla et polttamisen takia joskus olen ilman jalkoja, niin silti sitä pitää vaan vetää. Olin jo välissä pari kuukautta lähes polttamatta noiden lääkkeiden avulla, kun ne tekee semmosen etovan olon kun polttaa. Sit rupesin oksentamaan kaikki ulos pitkän aikaa ja luultiin et se johtu noista lääkkeistä. Jouduin lopettamaan niiden syömisen, mut loppujen lopuks se johtu ihan eri lääkkeestä. Pikkuhiljaa tuo polttamisen määrä taas kasvoi tuohon askiin päivässä. Nyt olen muutaman viikon syöny taas tota Champixia ja on se jo sen verran auttanu, et ei tule poltettua kun 4-6 tupakkia päivässä.

Eilen tuli taas käytyä kontrollissa sisätautien osastolla. Oltiin istuttu suunilleen vartti siinä lääkärin oven edessä ja lääkärikin näki mut ja moikkas sieltä huoneesta, oonhan niitten kaikkien vanha tuttu. Siinä se silti touhus vaan omiaan ja saneli muita juttuja koneelle. Mua rupes vähä mietityttää, kun tiesin et se lääkäri oli tullu vasta maanantaina lomalta töihin, niin kävin kysymässä siitä niitten komentokeskuksesta et tietäähän tuo "Irmeli" että oon tulossa sille kontrolliin. No tietenkin siellä hoitajien kopissa oli se sama nätti nuori hoitsu kuka oli viime kerralla, kun olin osastolla, mun personal hoitaja monena päivänä. Se oli selvästi vieläkin mulle vihanen ku olin vähän ärtsy sillon osastolla ja sano vaan et kyllä se tietää, mene istumaan vaan. Siinä kävi sit vielä toinen, vanhempi hoitsu vielä varmistamassa, että "Irmeli" tuli vasta eilen töihin, niin sillä on vähän kiireitä, mut kyllä se sut kohta kutsuu sisään. Noh, oltiin puol tuntia istuttu siinä, kun sit lääkäri tuli huoneesta ulos ja pysähty siihen meidän eteen. Se kysy et "Mistäs sää siihen tupsahit, ootko tulossa osastolle?". Eihän se mitään ollut tienny mun tulemisista. No sen jälkeen ei menny enään varmaan kun kymmenen minuuttia ku päästiin sisään.

Käynnillä ei oikeestaan tullut mitään uutta tietoa, vähän paremmat ohjeet ja kahta eri voidetta sain haavojen hoitoon. Hemoglobiini mulla oli noussut 139 mikä taitaa olla lähellä miesten alarajaa, kun se kuulema vuoden verran on pysynyt 120 paikkeilla. Alhanen hemoglobiini aiheuttaa anemiaa, eli mun käsityksen mukaan väsymystä ja semmosta. Olen kyllä ollutkin paljon pirteempi tän pari viikkoa ja jaksanu herätä aamusin. Tätä edellisellä käynnillä multa otettiin bakteeriviljelyt haavaumista ja sanottiin, et seuraavalla kerralla saat tietää mitä lisätutkimuksia tulee polyarteritis nodosa epäilyn takia. No niistä viljelyistä en muistanu kysyä ja tuo uusi tautiepäilys on saman tyyppinen ku tää buergerin tautikin, sitä ei voi minkäänlaisilla testeillä tai verikokeilla todeta, vaan se perustuu suoraan lääkärin päätelmiin oireiden mukaan. Et nyt mulla on kaks yhtä varmaa diagnoosia, eikä kumpaakaan voi mitenkään todistaa. Samat lääkkeet jatkuu ja kortisooniannos pidetään vielä toistaseks siinä 40mg päivässä. Ärsytti kyllä törkeesti, kun mulla oli täys avaamaton Azamun paketti mukana, eli se lääke jonka takia oksensin kaksi kuukautta. Aattelin antaa sen sinne osastolle, et ei mene hukkaan, tai et ois edes hävittäny ne niin ei kelvannu. Se paketti makso muistaakseen kelatuen jälkeen 50 euroa ja nyt se pitäs viedä apteekkiin hävitettäväks. Ei se varmaan muuten ois niin justiinsa, mut mun olemattomilla tuloilla tommoset pikkuviat ruennu tympimää ihan kunnolla.

Kävellessä sairaalasta ulos, ensimmäisenä mietin, et kai se on vaan varailtava työkkäriin aika ja ruettava miettimään niiden kanssa, että minkälaista työtä tai koulua tässä kannattais alkaa miettimään, jos tämä tulee olemaan tätä loppu elämän. Turhauttaa vaan odottaa sitä parempaa päivää. Ensimmäinen puol vuotta meni siinä toivossa, et kyllä tästä vielä parannutaan, mut nyt sitä on vaikea edes muistaa, mitä se oli olla terve, käydä töissä ja ansaita rahaa omien tekemisten mukaan.