perjantai 20. heinäkuuta 2012

Viikateukkoa narraillessa.

Empä kauan viihtyny kirjottelematta. Oon viimeks tainnu kirjottaa asiatekstia ysiluokalla johonkin aineeseen. Kokoajan pää täynnä asiaa, mut sit kun rupee kirjottaa nii aattelee kaikkia ristii, eikä kirjottamisesta tuukkaa mitään. Mut sitä oon itekseni huumorilla aatellu, et joku herra Kuolema on kyllä vissiin tosissaan yrittäny saaha mua alusta asti hengiltä, mut silti mää jotenki aina livahan sen näpeistä.

Ensinnäki synnyin kolme kertaa napanuora kaulan ympärillä käytännössä kuolleena. Äidiltä oon kuullu että olin ihan sininen ja en pitäny mitää ääntä, ku loikkasin tähän mailmaan, mut niin ne vaan mut elvytti. Äitikään ei ollut edes tajunnu, että jotain on pielessä, ku olin sen esikoinen.

Sitten on kaiken mailman pieniä tapahtumia, kuten esimerkiks kävelin pienenä puuaidalla paljain varpain, josta tuli tikkuja niin paljon jalkapohjiin et sain verenmyrkytyksen, setä laski pulkalla mun päälle niin että koko etuhammasrivistöstä ei ollu enää tietoakaan ja teininä jouduin käymää hirveet oikomishoidot luultavasti sen takia. Sit oli vielä se, kun meinasin tukehtua makkaraan, mut mummo sai jäätävällä selkälämärillä lyötyä sen palasen pois mun kurkusta. Seuraavana aamuna mun naama oli ollu täynnä verenpurkaumia ja pintaverisuonet näkyny naamassa sinisinä ihan selvästi. Et aika vähiin oli happi käyny.

No sit oli varmaan aika pitkä aika, ettei mitään isompia tapahtunu ku olin suhteellisen rauhallinen ammattikouluun asti. Skeittasin ja pelailin Counter-Strikeä, naisten katteluista ei ollu vielä tietookaan. Pari kertaa oli kyynärsauvat kaverina, kun skeitatessa välillä paukku nilkat ympäri ja kerran on murtunu snoukatessa käsi. 14 vuotiaana voitin Muuramen skeittiparkin avajaiskisat ja vielä 16 vuotiaitten sarjassa. On muuten yks hienoimmista hetkistä mitä mun elämästä muistan. Samasella skeittipaikalla koitin sit ekan kerran ajaa kyykkykevaria ja perseelleenhä se meni. Kesätyörahat sai suoraa laittaa uusiin katteisiin. Tää mun kaveri sano vielä että "Kaadu sit oikeelle kylelle, jos kaadut, sen puolen katteet on valmiiks paskana." ja minähän tein työtä käskettyä. Rysähin kylelleen ekassa mutkassa. Syytä en tarkkaan tiiä, mut luultavasti napautin vähä turhan reilusti etujarrua, kun asfaltti oli ihan uutta ja siinä oli vielä se valmistuksen jälkeinen vesiöljypinta. Ekana tietenki pyörä ylös ja ihmettelemää et mitä kaikkea pyörälle kävi. Itellä oli kummiskin suojina t-paita ja shortsit. Ku tää piikin omistaja säntäs paikalle, niin tietenki kyseli, et kävikö pahasti, mut ei menny kauaa ku kaveri tajus et "voi vittu, mää kaaduinki sillo aijemmin vasemmalle". Noo, siitä tuli kesäks meille mukava puheen aihe ja saatiin vielä könttähinnalla korjautettua ne katteet ku se kaveri korjautti samalla oman puolesa.

Lokakuun 18. päivä, 2006. Olin yötä mun kaverilla Miikalla, kun oltiin koko yö juostu tyttöjen perässä Muuramessa. Aamulla kymmenen aikaan lähettiin ajelemaan Jyväskylään päin vaihtamaan Miikan vanhaan 316 Bemariin talvirenkaita. Miika oli 18 vuotta ja se oli vähän aijemmin saanu ajokortin, mulla oli ikää sillon 17 vuotta ja meidän lisäks kyydissä oli vielä yks Mikko. Muuramen ja Jyväskylän välisen moottoritien alussa, just ennen kun keskikaide alko, niin bemari lähti 100km/h vauhista poikittain vastaan tulevien kaistalle mustan jään takia. Vastaan tuli vanha punanen Saabi ja se rysähti vänkärin puolen kylkeen samoja vauhteja. Mä olin apukuskina ja Mikko istu muistaakseen mun takana takapenkillä. Bemari rysähti vastaantulevien kaistan lepikkoon ja Saabi pysähty ku purkka tukkaa siihen paikkaan. Aluks näin vaan valkosta jonkun aikaa, mut kun mun näkö palautu, niin luulin aluks, et olin ollut tajuttomana välillä, kun autossa ei ollu ketään ja jätkiä ei näkyny missää. Mulla oli jalat ovesta ulkona ja penkki oli vääntyny melkein 90 astetta oikeelle. Siinä sit ku jalat rupes toimii ja pää pelaamaa, niin nousin autosta ylös ja kattelin ympärille. Pojat oli lentäny autosta ulos kauas lepikkoon ja tajusin et en ollukkaan välillä tajuttomana. Ekana juoksin Miikan luokse koittamaan pulssia ja kattomaan et se hengittää, tiiä sit mistä elokuvista se oli alitajuntaan menny. Molemmat tuntu, mut sen pää oli silleen luonnottomasti puun takana. Mikon luokse en ehtinyt kun mua jo revittiin pois sieltä lepikosta ja vietiin tien varteen ambulanssia odottamaan. Ekojen tulijoiden oli vaikee uskoo, et olin ollu koko kolarissa. Sit mua rupes sattumaan niskaan aivan järkyttävän paljon. Semmonen rouva tuli mua taluttamaan siitä pientareelta pois ja sano et "tuu tohon hänen autoon makaamaan siks aikaa että ambulanssi tulee". Käveltiin varmaan 200 metriä ja kipu vaa paheni kokoajan. En löytäny minkäänlaista asentoa auton takapenkiltä ettei muhun ois sattunu. Ikinä ei oo aika menny niin hitaasti. Sit ku ei kukaan ruennu mua sieltä hakemaan, niin tää rouva kävi kyselee, et missä se apu viipyy. Oli tullu pikku infokatkos ja koko hälytyskeskus ei edes tienny musta mitään. Loppujen lopuks ne sit mut sieltä haki ja tyrkkäs mulle niskatuen ja heitti baareille. Sairaalassa sit selvis, et mulla oli kaularanka murtunu, hienolta nimeltä se oli joku luxaatio, ja jotain pieniä ruhjeita siellä täällä. Sairaalassa ollessa kuulin, et Miika oli aivokuollu ja muistaakseen se otettiin illalla tai seuraavana päivänä koneista irti. Sen pää oli jysähtäny siihen puuhun, muistan sen vähän turhanki elävästi. Mikko oli tajuttomana reilun kuukauden, helpompi ois varmaan luetella ne elimet mihin ei tullu mitään vammoja. En oo Mikon kanssa ollu juurikaan tekemisissä sen jälkeen ku oltiin muutenkin tutustuttu vasta edellisenä iltana, mut kuulema se on hyvin toipunu ja elelee vissiinki ihan normaalia elämää. Mulla ja Miikalla oli turvavyöt kiinni, mut Miikalla oli se vyön vastakappale pettäny. Linkki kolarista.


Kolme kuukautta siinä meni niskatuen kanssa kikkaillessa ja fysioterapiassa rampattua. Sairasloman aikana rupesin ajelee ajokorttia ja yritin rueta ammattikoulua jatkamaan, mut olin jo niin paljon jälessä, et mun piti suorittaa työharjottelu kesällä. No tää työharjottelupaikka sit osottautu niin mukavaks, et sain sieltä palkankin ja sitten sain jäädä sinne oppisopimuksella käymään koulun loppuun.

Ainoot vammat mitä mulla kolarista jäi oli kovat päänsäryt pitkäks aikaa ja musta tuli todella levoton. En meinannu malttaa kahvia juoda loppuun, kun piti olla jo menossa seuraavaan paikkaan. Ja se levottomuus kesti niin kauan, kun sit sairastuin tähä nykyiseen perkaleen tautiin, koska oli pakko oppia olemaan paikallaan, kun varpaat oli kuoliossa ja jalkojen rasittaminen vaan pahensi kipuja.

On tuota moni tainnu sanoo et on se kumma mite paljon paskaa sitä yhen niskaan mahtuu, mut vielä ei ole herra Kuolema mua niistäny.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti