Hyvät vs. Pahat

Tänä aamuna oli taas kyllä aivan järkyttävä olo. Ei tahtonu särkylääkkeet auttaa, tyhmänä sit kävin röökillä, kun oli vähän hermo kireellä, niin rupes vielä oksettamaan. Sitten nuo haavaumat oli vähän kuivahtanu yöllä, niin tuntu siltä, kun iholla olis ollu sulanutta muovia, sillein kiristi ja poltti. Meinas olla vähän hankala kävellä. Jos luet mun blogia ekaa kertaa, niin kannattaa varmaan ihan suosiolla lukee ensimmäisestä jutusta lähtien eteenpäin, niin on helpompi ymmärtää näitä mun horinoita.


Tyhmempikin kun vähän miettii, niin varmaan tajuaa, et mun elämä on muuttunut ihan täysin tän sairauden takia. Se on tuonu mukanaan myös yllättävän monta hyvää asiaa. Nää asiat mua on eniten ärsyttäny, mut en ole oikein saanut kirjotettua mitään, kun yritän ajatella näitä, niin päässä pyörii ainakin miljoona asiaa ja näyttö taas möllöttää tyhjänä. Toisekseen, en tiedä, et mitä näistä viittis kirjottaa, ettei teksti vaikuta ihan semmoselta "säälikää mua" vuodatukselta. Baitöwei, onneks, kun äsken kävin suihkussa, niin rupes taas haavat märkimään, niin ei kiristä iho enää niin pahasti.


Olin kuukaudesta kahteen ollut Helsingissä töissä, kun sit otin autolainaa muistaakseen jotain 7000 euroa ja ostin viimesenpäälle vuoden 2000 BMW 320d:en, et on sitten mukava ajella viikonloppusin Jyväskylään morottamaan porukoita ja kavereita. Ei tullu sillon mieleen, että työt loppuis niin lyhyeen. Helsingissä kun on kyllä itse täysin syypää, jos ei löydä töitä ja kuka kakskymppinen edes on ikinä ajatellu, et vois niin nuorena sairastua. Melkein heti bemarin oston jälkeen alko sit tää sairaslomarulianssi. Sairaspäivärahaa sain suunnilleen 40 prosenttia palkasta kaikkien verojen ja sossun välistä napsimisten jälkeen. Sitten sossu rupes vaatimaan auton myyntiä niin lopetin siellä käymisen, kun ne ei tajunnut, että jos myyn sen, niin oisin saanu siitä vähemmän kun lainaa oli jälellä, eli oisin ottanu vaan pahasti takkiin, eikä se olis auttanu mua rahallisesti millään tavalla.


Puol vuotta se auto mulla kerkes olla, kun sitten rupes laskut olemaan järestään myöhässä. Lääkäriin, sairaalaan ja lääkkeisiin meni jo monta sataa kuukaudessa, maksappa siinä sit vuokra, autolaina, auton ja kämpän vakuutukset, plus muut perinteiset juoksevat kulut vajaalla 800 eurolla kuukaudessa. Taas oltiin siinä tilanteessa, et ei auttanu muu, kun laittaa auto myyntiin. Sain siitä onneksi lähes saman verran kun maksoin, mutta lainaa en pystynytkään maksamaan heti pois. Lähemmäs 3000 euroa meni heti, että sain kaikki laskut maksettua ajantasalle. Kävin pankissa tiputtamassa lainan kuukausierän mahdollisimman pieneksi, että näillä nykyisillä tuloilla pystyy edes jotenkin elämään. No sitten mun elämä vähän helpotti, kun oli rahaa jolla elää. Makselin vuokraa pari kuukautta eteenpäin ja ostin halvan Honda Accordin. Tylsää mulla oli kokoajan, kun oli tottunu käymään töissä ja aina touhuamaan tai pelailemaan kavereiden kanssa jotain, mut nyt ei ollu jalkoja millä touhuta tai pelata. Sitten löysin keväällä 2011 nettiautosta vuoden 1973 1,1 litrasen Opel Kadetin ja innostuttiin parin kaverin, Käpyn ja Peten, kanssa ostamaan sen meille projektiautoks. Se helpotti elämää kummasti, kun oli edes joku tavoite tälle kurjalle elämän irvikuvalle. Saara lähti Italiaan työharjotteluun kesäks, niin mulla ei vähään aikaan sitten muuta elämää ollutkaan, kun varavaimoni kedautti. Bemarin myyminen teki senkin mahdolliseks, että pääsin kesällä viikoksi Saaran harjottelupaikkaan lomailemaan. Jos olisin ollu normaalisti terve ja töissä, mulla ei ois mukamas ikinä ollu aikaa lähtee Italiaan tai laittaa tuota projektiautoa. Tosin lomaksi se Italian reissu oli kyllä todella tuskallinen, kun sillon oli just ne varpaiden haavaumat pahimmillaan. Lihakset oli paljaina vasemman jalan kahdessa varpaassa ja oikean jalan ulkosyrjässä, niin suihkussa käynti tuntu lähinnä kun ois laittanu jalat happotynnyriin ja kävely ei oikein tahtonu luonnistua. Saara, Sari ja Nina varmaan muistaa aina, miten mukavaa mun kanssa oli yrittää kiertää Venetsiaa, kun vähän väliä olin istumassa ja hinkkaamassa jalkoja, et loppuis se pistely ja kirvely.

Hinkkaamalla veri kiertämään

Honda raketin varjossa.

Kun mun kelan sairaspäivät oli täynnä, sen tilalle tuli Eläke-Tapiolan kuntoutustuki/työkyvyttömyyseläke, joka ihme kyllä oli pari sataa euroa enemmän kuussa. Sitä saan vielä tälläkin hetkellä, mutta tiukkaa on ollu eläminen sen jälkeen kun lainarahat loppu. Se kai tässä eniten tympii, kun ei voi mitenkään "edetä uralla", kun ei voi vaikuttaa millään tavalla omiin tuloihin. Sen ymmärtäisin jos olisin ite tyriny raha-asiani tai hölmöilly jotain, mut ei, "sää oot sairas, niin ei sulla ole oikeutta työssä käyvien ihmisten juttuihin". Ei tarvitse haaveilla omasta kämpästä tai hyvästä autosta, harrastelu leluista, kuten moottorikelkasta tai -pyörästä, eikä mistään muustakaan siististä. Pakko vaan tyytyä tähän vuokrakämppään ja vanhaan autoon. Pistää niin päässä kiehumaan, kun taas edes ajattelen tätä. Onneks on niin ihana vaimoke, kuka auttaa, oli tilanne mikä hyvänsä. Vaikkakin sekin ahistaa, et välillä tuntuu siltä kun olisin vaan yhdenlainen loinen. Kuulema se ei onneksi niin ole, mut minkäs minäkään tuntemuksilleni mahdan?


Sitä ei ole ollu kiva tajuta, et mitä pisemmälle tauti eteni ja kivut paheni, sen kauemmas kaverit kaikkos. Ei sen takia, että oisin haissu tai näyttäny mätäpaiseelle, eikä siksi, että niillä jotain ennakkoluuloja tämmöstä vammasta kohtaan olis ollut, vaan luultavasti ne ei vaan tienny miten suhtautus muhun. Alkuun kaikki tietenki soitteli ihan normaalisti ja kyseli mukaan harrastamaan ja touhuamaan. Viimeseen asti kyllä yritinki mennä vanhan mukaan, taudista huolimatta. No eihän sitä pitkään jaksanu, kun jalat senku tummu ja kivut paheni. Niin usein jouduin kieltäytymään lähtemästä mihinkään, että pikkuhiljaa hiljeni puhelin melkein kokonaan. Sitten niilläkin harvoilla kerroilla, kun joku soitti, olin niin kipeä, etten päässyt mihinkään liikenteeseen, jos jaksoin edes vastata. Ja kavereille tiedoks, en ilkeyttäni ole jättänyt vastaamatta puhelimeen, mut sillon kun oon oikeesti kipeä, niin se puhuminenkin on aika tuskasta, kun en halua kuullostaa ihan tylyltä mulkulta. Ja välillä muuten vaan nukun vähän lepakon tyyliin, jos yöt on menny tuskasesti. Että ei kannata välittää, yritän kyllä aina muistaa soittaa takas. Pahimmat ajat viime kesästä olin sit porukoilla "hoidossa", kun ei kämpillä saanu mitään aikaseks ja Saaraki oli siellä Italiassa. Tympi olla siellä paskasessa kämpässä nälissään, kun ei jaksanu tai pystyny tekemään mitään. Eikä seurakaan ollu pahitteeksi, ettei pää levinny, sen mitä musta itestä nyt seuraa muille oli. Saman kesän aikana oikeestaan loppu se mua tosi paljon ahistanu levottomuus, mikä jäi kolarista pienenä traumana. Ja niin rauhottu myös, vähän siitä levottomuudestakin johtunu, kylillä törpöttelemässä ravaaminen. Luultavasti just se on vaikuttanu eniten tohon kaverikatoon. Mutta voin sanoa, että ei harmita kirjaimellisesti tippaakaan, etten ole enään joka viikonloppu seuraamassa sitä, kuka oli taas miten kännissä ja kuka teki taas miten tyhmästi. Se oli jännä miten sen sillon koki niin tärkeeksi asiaksi, kun sitä itekkin enemmänkin harrasti, mut nyt kun kuuntelee ne samat jutut muiden töhöttäminä niin lähinnä säällittää. Mut en kyllä sitä sinäänsä tuomitsekkaan, sehän on vaan yks tapa saada sisältöä tylsään elämään. Helposti siitä tulee vaan koko tylsän elämän sisältö. Ja jälkeenpäin kun aattelee, niin ei se ollukkaan ihan normaalia, kun sitä piti jatkuvasti ravata kupilla. Tämä on yks hyvä juttu, minkä tauti on mulle aiheuttanu. Kaikki juopot aattelee tässä kohtaa, et on tuo Lare menny sekasi. Ehkä puol vuotta mua vielä kipeenäkin aina pyydeltiin mukaan joka paikkaan, mut eipä ole enään paljon tullu kekkerikutsuja, kun jos meen, niin olenkin yleensä selvänä.


Sitten kun syksyllä 2011 tulehdukset ja kivut alettiin saada kuriin, koitin jo välissä käydä työkkärissä kyselemässä vähän mun työtulevaisuutta, kun lääkärikin siihen suositteli. No sain ajan oikein minunlaisiin erikoistuneelle työkkäri-tätille ja se oli vähän huuli pyöreenä, et onko ne tosissaan laittamassa sua työelämään tai kouluun? Siinä sit keskusteltiin ja tultiin siihen tulokseen, et odotellan nyt vähän aikaa, jos edes vähän elämä alkas eka helpottamaan. Tässäpä sitä vieläkin odotellaan. Mulle kyllä luvattiin tuettu uudelleenkoulutus ja kaikki, mut minkään moista apua saatika kartoitusta en ole saanut, että mihin yleensäkkin voisin olla kykeneväinen. Tosin en siitä syytä ketään, vaikeetahan se on ilman diagnoosia rueta latelemaan mihin pystyn ja mihin en. Kun sen edes itse tietäis. Veikkaan, että aika moni työnantaja näyttäs rukkasen kämmenpuolta ihan vaan senkin takia, jos menisin tällä lääkityksellä kyselemään töitä.

Samoihin aikoihin muutettiin Saaran kanssa yhteen, kun se vihdoin ja viimein tuli takas sieltä ryökäleen Italiasta. Olin jo sen verran pelikunnossa, että pystyin jo sillontällön käymään esimerkiksi nesteen terangilla kaffella kavereiden kanssa ja sitähän harrastan nykyään melkein päivittäin. No pikkuhiljaa monelle jostain syystä tuli semmonen käsitys, et kyllähän tuo suunnilleen terve on, kun se täälläki tollein pyörii. Sama päti lääkäreihin, kun söin kunnon satsin särkylääkkeitä ja menin suhteellisen kivuttomana lääkäriin, niin ne melkein aatteli et olisin suunnilleen terve. Tuli semmonen olo, että mun ois pitäny esittää särkylääkkeissänikin kipeetä, että lääkäri ei olis joka käynnillä kehunu miten näyttää taas paljon paremmalta, vaikka itestä tuntu, että olin vaan sairaampi. Voi että mää välillä toivon, et kaikki kokis nää kivut ja ahistukset, ihan vaan sen takia et kaikki tietäs mitä paskaa tää oikeesti on. Semmonen ei monellakaan ole käyny mielessä, että ehkä sen takia oon aina terveen olonen, kun mua näkee, koska en lähde yleensä kotoa mihinkään jos oon kipeä. Ja siihenkin, että en olis kovin kipeä päivisin, tarvitsen lähemmäs 120mg vuorokaudessa morfiiniin verrattavissa olevaa särkylääkettä. Eikä edes se auta lepokipuihin. Mut ei tämmöstä jatkuvaa kovaa kipua pystykkään ymmärtämään ennen kun sen itse oikeasti kokee. Ja ei tätä kyllä kellekkään ihmiselle toivois. Paitsi sille Kuokkalan kauppojen vartijalle, joka kuristi mun pikkusiskoa, Maikkia, kun se pelas 14 vuotiaana pelikonetta ja soitti sille vähän suuta. Luultavasti ainut ihminen, joka tätä edes lähes ymmärtää on Saara, kun se joutuu seuraamaan tätä myös öisin sängyn toiselta puolen. Kyllähän mä kaikkia olen koittanut valistaa tästä mun tilanteesta, mut kun oon kohta kaks vuotta ollu kipeä, niin siihen "oon kipee" toitottamiseen ja omasta olosta puhumiseen on ruennu pikkuhiljaa lievästi sanoen kyllästymään. Nyt kun tuli noita uusia oireita, niin on taas jaksanu vähän enemmän jauhaa, kun ei tarvitse ihan samoja asioita kaikkien kanssa jankata. Hyvähän se oikeasti vaan on, että ihmiset kyselee ja minä saan puhuttua, mut kyllä se kieltämättä välillä on turhauttanutkin, kun mihinkään tää ei ole puhumalla muuttunut.

Noin masentavan pätkän jälkeen on hyvä kirjottaa tästä kaikkein kivoimmasta jutusta, mikä on tullu taudin mukana. Eli Saarasta. Jos en olis sairaslomalla ollut kaverin kanssa Jyväskylässä kaupungilla, en ois ikinä Saaraan törmännytkään. Se on kyllä tuonu tähän risukasaan kunnon halogeenit, kyllä on kelvannu. Vaikka tällein vajaan parin vuoden aikana on ehkä pari vikaakin löytyny, niin kerrankin oon löytäny semmosen inhimillisen pyyteettömän ihmisen, millanen itekkin haluaisin olla. Eikä se ainainen arvostus ole ruennut hiipumaan pikkuhiljaa, niinkun noissa teinisuhteissa vähän tuppaa yleensä käymään. Saaran lisäks, onneksi suurin osa lähimmistä ystävistä jaksaa olla vieläkin tukena, vaikkei ne itse varmaan edes tajua, miten paljon se auttaa, kun saan jauhaa ja purkaa näitä samoja asioita päivästä toiseen.